sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Jättiläisen jälkeen

Olen seurannut Talvivaaran kaivoksen vaiheita kiinnostuksella alusta alkaen - tosin vain tiedotusvälineiden kautta. Joten ilman muuta kävin katsomassa Aleksi Salmenperän "Jättiläisen". Elokuva oli hyvä, etenkin suomalaisessa sarjassa. Kannattaa se nähdä. Elokuvan tärkein oivallus on minusta tämä. Suomalaiset ovat niin rehellisiä, ettei korruptioon tarvita edes lahjontaa!

Aloitetaan parhaasta. Elokuvan huikein hahmo on Jani Volasen esittämä kaivosyrittäjä Pekka Perä. Se on kovimpia suorituksia suomalaisessa elokuvassa niin pitkälle kuin voin muistaa. Ei siksi että hahmo olisi jotenkin demoninen tai hurja, ei se ole mitään sellaista. Vaan koska se on niin uskottava, rehellinen ja tosi, ja koska se tasapainoilee niin taidokkaasti oikean Pekka Perän ja roolihahmon välillä. Oikeastaan Volasen Pekka Perä on parempi kuin originaali. 

Talvivaaran katastrofi henkilöityy Pekka Perään. Hän oli tavallinen kaivosinsinööri. Sattuman oikusta hänestä tuli peluri, jonka takana ei ollut isoa rahaa, vaan äkkiä avautunut mahdollisuus rikastua ja saada aikaan jotain suurta. Hän pelasi pokeria isoilla panoksilla ja rohkeasti bluffaten. Luultavasti hän ainakin itse ajattelee, että se oli lähellä onnistua. Itse olen näkemäni ja oman ammatillisen taustani kautta sitä mieltä, että mitään todellista onnistumisen mahdollisuutta ei edes ollut. Pitää oikein ihmetellä miten hän sai rahoittajat kertomuksensa taakse. Koska Perällä ei ollut vahvaa tukijaa, hän joutui lyömään pöytään todella kovat panokset. Ilmeisesti raha sokaisi rahoittajien silmät, eivätkä he kai missään vaiheessa tarkastaneet Perän kertomuksen todellisuuspohjaa. Näin Perä sai median, virkamiehet ja poliitikot ministerejä myöten tanssimaan pillinsä tahdissa. Eikä hänen tarvinnut tehdä mitään laitonta! Tanssijat korruptoivat itse itsensä. 

Kun liuotusprosessin todellinen luonne alkoi paljastua ja asiat mennä huonosti, Perä olisi voinut panna pelin poikki. Mutta hän oli jo päässyt menestyksen makuun, ja halusi lisää sitä samaa. Niinpä hän korotti panoksia kerran toisensa jälkeen. Luopuminen olisi ollut "huono stoori". Ehkä Perä ei kuitenkaan karkeana ja nousukasmaisena tyyppinä koskaan olisi saavuttanut tavoittelemaansa statusta talouseliitin joukossa. Elokuvan erikoinen piirre on, että Pekka Perä ei vaikuta konnalta. Hän on pikemminkin luonnonvoima, kuriton lapsi, jolle olisi pitänyt asettaa rajat.

Elokuvan draaman keskiössä on Oulun ELY- keskuksen fiktiivinen toiminta, ja fiktiivinen virkamies Jussi (Joonas Saartamo). Hän on draamallisesti heikko lenkki, koska häneen on hieman vaikea samaistua. Suurimman osan elokuvaa mies on tahdoton kuin mato, jonka kiemurtelua on paha katsoa. Hänen ryhdistymisensä loppua kohti ei oikein toimi. Jussin esimies (Peter Franzen) on elokuvan todellinen roisto. Hän on paholaismainen hahmo, itse Mefisto, joka turmelee alaistensa moraalin ja vetäytyy itse vastuusta. Katsoja ihmettelee, mikä saa juuri tämän henkilön korruptoimaan itsensä näin pahasti, riittääkö siihen edes sijoitus kaivoksen osakkeisiin. Vastuu on todella kova, sillä käytännössä ELY- keskus olisi voinut estää katastrofin. 

Aina kun näkee hyvän suomalaisen elokuvan, miettii olisiko se voinut olla vielä parempi. Tämä elokuva ei ihan löydä tyyliään. Se olisi voinut olla Jussiin henkilöityvä moraalinen draama, se olisi voinut olla musertavalla kuva-aineistolla toimiva katastrofielokuva, tai viileä dokumentaarinen fiktioelokuva. Mutta elokuva ei osaa tehdä valintaansa, vaan on vähän kaikkea. Loppupuolella elokuvan ote löystyy, ja elokuva lopetetaan antikliimaksiin, joka ei kuitenkaan oikein iske.

Toki kaivoksestakin voi esittää jälkiviisautta. Voisi todeta, että bioliuotus olisi pitänyt panna käyntiin varovaisemmin, ja ehkä katetuissa ja mekanisoiduissa reaktoreissa, joissa sitä olisi voitu kiihdyttää keinotekoisesti. Mutta Pekka Perä ei siihen olisi pystynyt, sen olisi voinut tehdä vain hyvin vakaa toimiva yritys. Tai valtionyhtiö, mutta ne ovat tällä hetkellä poliittisesti mahdottomia - paitsi katastrofin jälkien siivouksessa.

Joka tapauksessa elokuva on hyvä. Myös Pekka Perä on nähnyt elokuvan, eikä kai esittänyt isompaa moitetta, paitsi että kaikki detaljit ei ole ihan oikein. Etukäteen hän oli kysynyt, onko elokuvassa räjähdyksiä ja seksiä. Vastaus: on, ja ei ole.

Elokuvalla on myös sanottavaa tämän päivän Suomelle. Tällaiset katastrofit voidaan välttää tiedolla, koulutuksella ja eettisesti moitteettomalla tutkimusotteella. Vaikuttavuuteen tähtäävä tutkimus on lähellä korruptiota. Elokuva näyttää, miten silloin voi käydä.

Pieni jälkiviisaus tähän loppuun. Kirjoitin Talvivaarasta blogikirjoituksen vuonna 2011, kun ensimmäiset ongelmat alkoivat tulla esiin. Ja näköjään tein oikeat johtopäätökset.