Aloitetaan
parhaasta. Elokuvan huikein hahmo on Jani Volasen esittämä
kaivosyrittäjä Pekka Perä. Se on kovimpia suorituksia
suomalaisessa elokuvassa niin pitkälle kuin voin muistaa. Ei siksi
että hahmo olisi jotenkin demoninen tai hurja, ei se ole mitään
sellaista. Vaan koska se on niin uskottava, rehellinen ja tosi, ja
koska se tasapainoilee niin taidokkaasti oikean Pekka Perän ja
roolihahmon välillä. Oikeastaan Volasen Pekka Perä on parempi kuin
originaali.
Talvivaaran
katastrofi henkilöityy Pekka Perään. Hän oli tavallinen
kaivosinsinööri. Sattuman oikusta hänestä tuli peluri, jonka
takana ei ollut isoa rahaa, vaan äkkiä avautunut mahdollisuus
rikastua ja saada aikaan jotain suurta. Hän pelasi pokeria isoilla
panoksilla ja rohkeasti bluffaten. Luultavasti hän ainakin itse
ajattelee, että se oli lähellä onnistua. Itse olen näkemäni ja
oman ammatillisen taustani kautta sitä mieltä, että mitään
todellista onnistumisen mahdollisuutta ei edes ollut. Pitää oikein
ihmetellä miten hän sai rahoittajat kertomuksensa taakse. Koska
Perällä ei ollut vahvaa tukijaa, hän joutui lyömään pöytään
todella kovat panokset. Ilmeisesti raha sokaisi rahoittajien silmät,
eivätkä he kai missään vaiheessa tarkastaneet Perän kertomuksen
todellisuuspohjaa. Näin Perä sai median, virkamiehet ja poliitikot
ministerejä myöten tanssimaan pillinsä tahdissa. Eikä hänen
tarvinnut tehdä mitään laitonta! Tanssijat korruptoivat itse
itsensä.
Kun liuotusprosessin todellinen luonne alkoi paljastua ja asiat mennä huonosti, Perä olisi voinut panna pelin poikki.
Mutta hän oli jo päässyt menestyksen makuun, ja halusi lisää
sitä samaa. Niinpä hän korotti panoksia kerran toisensa jälkeen.
Luopuminen olisi ollut "huono stoori". Ehkä Perä ei
kuitenkaan karkeana ja nousukasmaisena tyyppinä koskaan olisi
saavuttanut tavoittelemaansa statusta talouseliitin joukossa. Elokuvan erikoinen piirre on, että Pekka Perä ei vaikuta konnalta. Hän on pikemminkin luonnonvoima, kuriton lapsi, jolle olisi pitänyt asettaa rajat.
Elokuvan
draaman keskiössä on Oulun ELY- keskuksen fiktiivinen toiminta, ja
fiktiivinen virkamies Jussi (Joonas Saartamo). Hän on draamallisesti
heikko lenkki, koska häneen on hieman vaikea samaistua. Suurimman
osan elokuvaa mies on tahdoton kuin mato, jonka kiemurtelua on paha
katsoa. Hänen ryhdistymisensä loppua kohti ei oikein toimi. Jussin
esimies (Peter Franzen) on elokuvan todellinen roisto. Hän on
paholaismainen hahmo, itse Mefisto, joka turmelee alaistensa moraalin
ja vetäytyy itse vastuusta. Katsoja ihmettelee, mikä saa juuri tämän henkilön korruptoimaan itsensä näin pahasti,
riittääkö siihen edes sijoitus kaivoksen osakkeisiin. Vastuu on
todella kova, sillä käytännössä ELY- keskus olisi voinut estää
katastrofin.
Aina kun
näkee hyvän suomalaisen elokuvan, miettii olisiko se voinut olla
vielä parempi. Tämä elokuva ei ihan löydä tyyliään. Se olisi
voinut olla Jussiin henkilöityvä moraalinen draama, se olisi voinut
olla musertavalla kuva-aineistolla toimiva katastrofielokuva, tai
viileä dokumentaarinen fiktioelokuva. Mutta elokuva ei osaa tehdä
valintaansa, vaan on vähän kaikkea. Loppupuolella elokuvan ote
löystyy, ja elokuva lopetetaan antikliimaksiin, joka ei kuitenkaan
oikein iske.
Toki kaivoksestakin voi esittää jälkiviisautta. Voisi todeta, että bioliuotus olisi pitänyt panna käyntiin varovaisemmin, ja ehkä katetuissa ja mekanisoiduissa reaktoreissa, joissa sitä olisi voitu kiihdyttää keinotekoisesti. Mutta Pekka Perä ei siihen olisi pystynyt, sen olisi voinut tehdä vain hyvin vakaa toimiva yritys. Tai valtionyhtiö, mutta ne ovat tällä hetkellä poliittisesti mahdottomia - paitsi katastrofin jälkien siivouksessa.
Toki kaivoksestakin voi esittää jälkiviisautta. Voisi todeta, että bioliuotus olisi pitänyt panna käyntiin varovaisemmin, ja ehkä katetuissa ja mekanisoiduissa reaktoreissa, joissa sitä olisi voitu kiihdyttää keinotekoisesti. Mutta Pekka Perä ei siihen olisi pystynyt, sen olisi voinut tehdä vain hyvin vakaa toimiva yritys. Tai valtionyhtiö, mutta ne ovat tällä hetkellä poliittisesti mahdottomia - paitsi katastrofin jälkien siivouksessa.
Joka
tapauksessa elokuva on hyvä. Myös Pekka Perä on nähnyt elokuvan,
eikä kai esittänyt isompaa moitetta, paitsi että kaikki detaljit
ei ole ihan oikein. Etukäteen hän oli kysynyt, onko elokuvassa
räjähdyksiä ja seksiä. Vastaus: on, ja ei ole.
Elokuvalla
on myös sanottavaa tämän päivän Suomelle. Tällaiset katastrofit
voidaan välttää tiedolla, koulutuksella ja eettisesti
moitteettomalla tutkimusotteella. Vaikuttavuuteen tähtäävä
tutkimus on lähellä korruptiota. Elokuva näyttää, miten silloin
voi käydä.
Pieni
jälkiviisaus tähän loppuun. Kirjoitin Talvivaarasta
blogikirjoituksen vuonna 2011, kun ensimmäiset ongelmat alkoivat
tulla esiin. Ja näköjään tein oikeat johtopäätökset.