torstai 3. joulukuuta 2015

DX 200 ja käsittämätön kirjajärkäle

Luin juuri tärkeän kirjan. Se käsittelee Nokian DX 200 puhelinkeskusta. Kirja on tärkeä, koska DX 200 on suunnattoman tärkeä tuote sekä Nokialle että koko Suomen talouselämälle. Valehtelematta voi sanoa, että tuote on pelastanut Nokian useammankin kerran, ja sen tuottama liikevaihto on kirjan mukaan ainakin 40 miljardia euroa. On hienoa, että tämä projekti on vihdoin dokumentoitu perusteellisesti. Kirjan nimi on "Nokian jalokivi. Tarina suomalaisesta DX 200 puhelinkeskuksesta", ja sen ovat kirjoittaneet Martin Sandelin ja Juha Partanen. Kirja on omakustanne vuodelta 2015.

Satunnaisen lukijan kannalta tilanne on ongelmallisempi. Kenelle kirja on tarkoitettu, poislukien että se on historiallinen dokumentti josta kiinnostuvat ainakin telealaan erikoistuneet tutkijat? Etenkin kirjan alkuosa, jossa kuvataan tuotekehitystyötä, on ongelmallinen. Kirjoittajat ovat kahlanneet läpi valtavan määrän teknisiä dokumentteja ja arkistomateriaalia ja haastatelleet 35 henkilöä, ja keskustelleet vähemmän muodollisesti kymmenien ihmisten kanssa. Ongelmana näyttää olevan, että kirjoittajat eivät ole itse tekniikan miehiä. Vaikka heillä on ollut kosketuspintaa Nokiaan, he ovat lähinnä toimineet journalisteina ja hallinnollisissa tehtävissä. Niinpä he eivät ole osanneet pukea tuotekehitysprosessin kuvauksia ymmärrettävään asuun. Aivan ilmeisesti asiantuntijat ovat tarkastaneet ja korjanneet tekstin. Siinä tuskin on asiavirheitä, mutta ei se silti ole juurikaan ymmärrettävää. Pieni esimerkki kuvaa tilannetta. Insinöörit rakastavat lyhenteitä (ja kokemukseni mukaan teleinsinöörit ja avaruusinsinöörit aivan erityisesti). Pahimmillaan yhdellä (1) sivulla saattoi olla 30 - 50 lyhennettä! Kirjan liitteenä on tosin lyhenneluettelo. Mutta huomasin, että siellä on selitetty vain osa lyhenteistä, ja niistäkin osa hieman oudosti. Koska olen itse asiantuntija, selvisin kirjasta. Mutta satunnaiselle lukijalle se lienee aika vaikeaa.

Olen aiemmin törmännyt vastaavaan ilmiöön. Olen lukenut historiantutkijan kirjoittaman artikkelin rautateiden sähköistyksestä- ja senkin tekniikkaosuus oli lähes käsittämätön. 

Ammattikustantaja ei olisi päästänyt tällaista kirjaa käsistään, vaan olisi toimittanut sen helpommin luettavaan asuun. Mutta ymmärrän tilanteen. Suomessa kukaan kaupallinen kustantaja ei olisi kirjaa edes julkaissut. Kymmenen vuotta sitten se olisi ehkä onnistunut, mutta ei nykyisessä taloudellisessa ahdingossa. Joten kirja piti tehdä itse alusta loppuun ja ilmeisen niukoin resurssein. Ja aivan selvästi sekä lähdemateriaali että DX 200-projekti itse (yli 2000 henkilötyövuotta) olivat musertavan laajoja. Tunnen siis myötätuntoa ja jopa ihailua tekijöitä kohtaan.

Satunnaisen lukijan onneksi kirja helpottuu loppua kohti, kun kuvataan kaupallisia kuvioita, teollisia juonitteluja ja organisaatiomuutoksia ja johtajavaihdoksia. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, etenkin kun tekninen ja kaupallinen läpimurto sijoittuivat kylmän sodan loppuvaiheisiin. 

Pari sanaa itse tuotteesta. Sen kehittäminen alkoi 1970-luvulla. Suomalaiset olivat tuolloin aivan teknologian kansainvälisessä eturintamassa. Nokia oli aloittanut ensimmäisenä maailmassa tietoliikenteen runkoverkkojen digitalisoinnin 1960-luvun lopussa (ja mitä oudointa, Neuvostoliitossa). Valtion sähköpaja eli Televa oli tietoliikenteessä vahvasti mukana, koska kaukopuheluliikenne oli tuolloin valtion vastuulla. Kun mikroprosessorit alkoivat yleistyä 1970-luvun lopulla, Televalla ja myös Nokialla syntyi ajatus kehittää mikroprosessoriohjattu puhelinkeskus. Ja kun oli nähtävissä että tietoliikenne olisi pian täysin digitaalista ainakin runkoverkkojen tasolla, ajatus tuntui entistä vahvemmalta. Voitaisiin siirtyä hyvin joustaviin ja täysin elektronisiin keskuksiin (Televa sulautui sitten asteittain Nokiaan).

Jälkeenpäin ajatellen projekti oli sulaa hulluutta ja sen onnistuminen suoranainen ihme. Aivan samoin kuin myöhemmin matkapuhelimissa, suomalaiset insinöörit päihittivät keskustekniikassa kansainväliset ja kokeneet jättiläisfirmat. DX 200 oli aikanaan maailman ensimmäinen kaupallinen prosessoriohjattu ja elektroninen puhelinkeskus. Onnistuneen arkkitehtuuriratkaisun ansiosta keskus on mukautunut useiden vuosikymmenien aikana teknisen kehityksen haasteisiin, ja on jatkanut elinkaartaan myös matkapuhelinverkkojen keskuksena. 

DX 200- projekti sivuaa myös omaa työuraani. Nuorena kesäteekkarina testailin Nokian uraauurtavia digitaalisia 30- kanavaisia keskittimiä Nokialla (oli muuten pirullinen vekotin). Sitten valmistuttuani, samaan aikaan kun DX 200 pääsi vauhtiin, puuhailin minäkin mikroprosessorien kanssa Strömbergillä. Muistan keskustelleeni joidenkin DX 200- ihmisten kanssa ongelmasta, joka meilläkin oli: nimittäin kuinka siirtyä näppärimmin 8- bittisistä mikroprosessoreista 16- bittisiin. Samaan aikaan koodasin Strömbergillä reaaliaikakäyttöjärjestelmän, jolle annoin nimeksi SOS. Kuten kirjasta ilmenee, Televalla tehtiin samoihin aikoihin saman tapainen käyttöjärjestelmä, jonka nimeksi tuli T Rex (Televa Real-time executive). No, se oli kyllä hauskempi nimi. 

DX 200 kehitystyö oli insinöörityön merkkipaaluja, ja tämä kirja on tietysti myös kulttuuriteko. Hieman sekavin tuntein lasken tuon liki 500-sivuisen kirjajärkäleen kädestäni.
 

torstai 12. marraskuuta 2015

Talouskriisi, kansallinen dementia ja pahat meemit

Suomen hallituksen toimet talouskriisin hoitamisessa ovat ihmetyttäneet monia, ja niitä on jo kritisoitu monesta näkökulmasta. Näyttää myös siltä, että kriisin taustalla on useiden yhteensattumien summa. Mutta taustalla voi olla myös paljon vakavampi asia. Ehkä talouselämä ajattelee ja toimii toisin kuin ennen. Toimiessani yrityskouluttajana huomasin noin viisi vuotta sitten, että yritysten kiinnostus innovaatioihin katosi. Innovaatiotoiminta ei vain kiinnostanut. Oman tulkintani mukaan yritysten toiminnan aikajänne on lyhentynyt.

Maailma toki muuttuu, mutta muutos ei ole hävittänyt talouselämän perustaa. Hyvinvoinnin ja kehityksen vahvin moottori on edelleen teollinen ja sosiaalinen innovaatio. Saamme suorastaan havainto-opetusta siitä, kuinka luovan tuhon mekanismi toimii ja karsii toimialoja, jotka eivät ole investoineet tulevaisuuteen. Onko jokin kansallinen dementia saanut meidät unohtamaan sen toimintatavan, jonka avulla Suomi nostettiin takapajuisesta maatalousyhteiskunnasta teollisuusmaiden eturiviin. Toivon, että unohdus on tilapäinen, ja että se aiheutuu vain vääristä tulkinnoista.

Julkisessa keskustelussa esiintyy vaarallisia meemejä (meemi on eräänalainen ajatusvirus, jolla voi olla hyviä tai haitallisia vaikutuksia). Näitä ovat ”jälkiteollinen” ja ”tietoyhteiskunta”. Yhteiskunnan arvontuotto on edelleen pitkälle teollista, vaikka teollisuuden rakenne on muuttumassa. Uusi raaka-ainetalous ja energian tuotanto edellyttävät teknologiaan nojaavia ja jopa teollisen mittakaavan ratkaisuja. Sama pätee voimakkaasti kehittyvään biotekniikkaan ja lääketieteeseen. Näiden kehittyvien, tieteeseen nojaavien ja aineellisten innovaatioiden työllistävä vaikutus on tietysti automaation ansiosta aiempaa vähäisempi. Mutta toisaalta materiaalisten innovaatioiden rinnalle syntyvät ja laajenevat niitä hyödyntävät digitaaliset palvelut ja infrastruktuurit. 

Niin, se digitaalisuus edustaa yhtä näkökulmaa tietoon. Mutta tietoon perustuvassa yhteiskunnassa olemme eläneet vuosikymmeniä, oikeastaan koko teollisen ajan.

Aivan uutena meeminä on ilmaantunut digitalisointi, mutta eihän se uutta ole. Elektronisessa muodossa se alkoi teollisuuden automaationa yli puoli vuosisataa sitten. Kun se ulottui toimistotyöhön, havaittiin tuottavuusparadoksi. Automaatioon oli pakko mennä yhteensopivuuden ja toimintaympäristön mutkikkuuden takia. Mutta odotettua tuottavuuden kasvua ei tullutkaan.

Nyt ollaan siinä mielessä automaation uudessa vaiheessa (vaikka vanhat vaiheet edelleen jatkuvat), että automaatio alkaa koskettaa erilaisia palveluja. Samalla meillä on entistä tehokkaampia työkaluja, kuten internet ja monet sosiaalisen median työkalut. Jostain syystä tätä automaation vaihetta on siis alettu sanoa digitalisoinniksi. Aiemman kokemuksen perusteella voisi ennustaa, että pikavoittoja ei tässäkään välttämättä ole tulossa. Tuottavuusparadoksi vaanii edelleen. Ja liian suurien kokonaisuuksien tavoittelu kerralla tuottaa tunnetusti projekteja, jotka karkaavat näpeistä. Suurta taitoa ja varovaisuutta tarvittaisiin.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Teoriassa vaikeaa - mutta mitä siitä!

Kävin katsomassa Alan Turingin elämästä kertovan elokuvan ”Imitation game”. Sen innostamana luin lopultakin Andrew Hodgesin maineikkaan elämäkerran ”Alan Turing: arvoitus” (Terra Cognita, 2000). Elokuva oli hyvä, vaikka se vetikin niin sanotusti mutkat suoriksi. Joten siitä ei sen enempää (paitsi että on syytä korostaa, että elokuvassa rakennettu koodeja murtava kone,"Bombe" ei ole maineikas ”Turingin kone” - eikä Turing ole edes keksinyt sitä, vaan puolalaiset matemaatikot). Sen sijaan tuo kirja, joka on kyllä raskasta luettavaa, lumosi minut. Ja aivan erityksestä syystä.

Tähän lumoukseen on kaksi syytä. Ensin se yksinkertaisempi. Kirjassa Turing kohtaa urallaan, useimmiten henkilökohtaisesti, ne samat legendaariset tiedemiehet, joiden ajatuksiin tutustuin itse opiskellessani teknillisessä korkeakoulussa tietokonetekniikkaa, säätötekniikkaa ja niihin liittyviä aineita 1970- luvun alussa. Näitä henkilöitä olivat Ludwig Wittgenstein, David Hilbert, Kurt Gödel, Bertrand Russell, Claude Shannon, Norbert Wiener ja John von Neumann. Turingin uran aikana, karkeasti ottaen vuosina 1932- 1952 luotiin se teoriapohja, jonka varaan syntyi meidän uusi aikamme, tietokoneiden, automaation, viestinnän ja internetin aika. Turing ei suorastaan tuottanut teorian läpimurtoja, mutta oli innokkaasti mukana, ja julkaisi myös itse lukuisia teorioihin vaikuttaneita artikkeleita. (Turingin koneeseen liittyvä teoria on kuitenkin poikkeus, ja siitä kohta lisää). Tieteen edistykseen Turing toki vaikutti. Toisin kun luullaan, tiede ei voi edistyä vain nimekkäiden tiedemiesten oivallusten varassa. On olennaista, että samoista asioita kiinnostuneet tutkijat kommentoivat, korjaavat, vastustavat ja täydentävät heidän teorioitaan.

Kun itse opiskelin samoja asioita noin 30 vuotta myöhemmin, kohtasin nuo samat tutkijat ja heidän ajatuksensa. Jouduin siihen samaan taikamaailmaan, jossa Turing vaikutti itse mukana, toimijana ja pohtijana. Ja kun nyt luin Hodgesin kirjaa, sama lumouksen ja ihmeen maailma palasi elävänä mieleeni.

Turingin keskeinen saavutus, Turingin koneiden teoria, ei liittynyt niinkään tietokoneisiin, vaan puhtaaseen matematiikkaan ja matematiikan filosofiaan. Vuonna 1936 hän julkaisi artikkelin ”On computable numbers...” (Luvuista, jotka voidaan laskea). Sen tausta on asioita rankasti yksinkertaistaen seuraava. Hilbert tavoitteli matematiikan täydellistä ja ristiriidatonta järjestelmää, ja uskoi, että sellainen voidaan luoda. Gödel osoitti, että sellaista ei voi olla. Aritmetiikka ei voi olla samalla sekä ristiriidaton että täydellinen. Todistuksessaan Gödel rinnasti väittämät lukuihin. Avoimeksi jäi, voidaanko matemaattisen väitteen mahdollinen todistettavuus osoittaa jollain mekaanisella prosessilla, joka muodostuisi sarjasta täsmällisesti kuvattuja operaatioita, vähän samoin kuin shakkipelissä noudatetaan tarkkoja sääntöjä .**

Todistettavuusongelman ratkaisemiseksi Turing kuvitteli mielessään yksinkertaisen koneen, joka laskisi väittämiä vastaavia lukuja. Sitten hän osoitti, että ei voida etukäteen päätellä, saadaanko laskennasta jokin täsmällisesti määritelty tulos, siis esimerkiksi päättyvä tai jaksollinen desimaaliluku. Saattaa olla, ettei kone pysähdy koskaan, jolloin väittämästä ei voi sanoa mitään varmaa. Itse koneen konstruktio, jota en lähde nyt selittämään, on täysin looginen ja aukoton - eikä se edes ole kovin mutkikas. Sen toimivuudesta ei siten jää mitään epäilystä.

Hyvin harva pystyi aikanaan ymmärtämään Turingin artikkelia, mutta vähitellen se herätti kasvavaa huomiota. Hänen kuvitteellista laitettaan alettiin sanoa Turingin koneeksi. Artikkelissa oli myös sivujuonne, joka herätti vähintään yhtä paljon huomiota. Pitäisikö jokaista tutkittavaa väitettä varten rakentaa juuri sitä tutkiva kone? Turing totesi, että voidaan rakentaa kone, joka aluksi lukee sisäänsä ongelmaa ratkaisevan koneen kuvauksen, ja alkaa sitten jäljitellä sitä. Tällaista konetta alettiin nimittää universaaliksi Turingin koneeksi. Turingin artikkelin tiivistetty tulos on siis: kaikki mitä ylipäätään voidaan laskea tarkasti, voidaan laskea universaalilla Turingin koneella***.

On toinenkin syy, miksi Hodgesin kirja lumosi minut. Se tuntuu kertovan kummallisesta lainalaisuudesta, teorian ja käytännön mutkikkaasta suhteesta. Tietokoneen kehitys ei nimittäin saanut vauhtia Turingin tekemästä kehitystyöstä. Turing ajautui mukaan kehittämään ensimmäisiä tietokoneita aivan toisesta syystä. Hänen sodan aikainen työnsä salakirjoituskoodia murtavien koneiden parissa oli perehdyttänyt hänet konkreettisella tavalla sähkömekaaniseen elektroniikkaan, ja viimeisissä murtamiskoneissa (Colossus) kokeiltiin jo elektroniputkia. Niistä saatiin hyviä kokemuksia, joten pian sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa alettiin suunnitella putkilla toimivia laskukoneita, muun muassa tykistön ballististen taulukoiden ja atomipommilaskelmien jouduttamiseksi.

Edellä kerroin, kuinka Turing oli 10 vuotta aikaisemmin esittänyt universaalin koneen idean, se olisi laskeva kone, jonka muistiin luettaisiin ensin sen toimintaa ohjaava koodi. Idean toteuttamista tietokoneessa ei kuitenkaan esittänyt Turing, vaan toinen nero, John von Neumann****. Siksi nykyisen kaltaisia tietokoneita sanotaan joskus von Neumannin koneiksi. Turing alkoi suunnitella ACE- nimistä elektronista tietokonetta, mutta hanke joutui vaikeuksiin. Hän siirtyi turhautuneena Manchesterin yliopiston tietokoneprojektiin, joka oli jo pitkällä. 500 elektroniputken demonstraatiokone (1948) oli maailman ensimmäinen toimiva elektroninen ”von Neumann” tietokone. Siitä kehittyi Mark I malli, jossa putkia oli jo 4000. Turingissa yhdistyi abstrakti teoreettinen ajattelu ja hyvin konkreettinen työtapa. Turing ei osallistunut vain teorian tasolla, vaan laatimalla ja testaamalla konekielisiä ohjelmia, ja rakentamalla ja korjaamalla elektronisia piirejä.

Teorian ja käytännön mutkikkailla suhteilla on historiansa. Mekaaninen laskukone voitaisiin helposti rakentaa hyvin konkreettista laskemisen tarvetta varten pelkästään käsityötaidon varassa. Kuitenkin varhaisen mekaanisiin hammaspyöriin perustuvan laskukoneen rakensi matemaatikko Blaise Pascal vasta 1600-luvulla. 1700- luvulla matemaatikko Gottfried Leibniz suunnitteli ehkä ensimmäisen mekaanisen laskukoneen, joka pystyi kertolaskuun. Ehkäpä konkreettinen työ ja mekanismien kanssa leikittely ei välttämättä olekaan abstraktin ajattelun vastakohta, vaan jopa oudolla tavalla sille sukua.

Teorian ja käytännön suhde on kirjassa vieläkin monimutkaisempi. Turingin koneen idealla on lähes käsittämätön matemaattinen voima - mutta se vaikuttaa periaatteellisella tasolla, sillä ei ole juuri mitään roolia arkipäiväisten ongelmien parissa. Ehkä tuon voiman sokaisemina Turing ja hänen kollegansa antautuivat laajoihin kybernetiikkaa ja tekoälyä koskeviin spekulaatioihin. He tuntuivat olevan uskomattoman tietämättömiä edes kielitieteen tai psykologian alkeista. Turing tosin selvitteli aivojen neuronien määrää, ja päätyi jopa 10 miljardin solun arvioihin - valtava kontrasti verrattuna sen aikaisten laskentakoneiden kapasiteettiin: muutama tuhat muistipaikkaa tai elektroniputkea.

Siitä huolimatta Turing uskoi tietokoneiden supervoimiin. Hän muotoili kuuluisan Turingin testin. Ajatellaan suljettua huonetta, jossa on joko tietokone tai ihminen, ja joka kommunikoi koneella kirjoitettujen viestien kautta. Jos huoneen ulkopuolelta ei voida päätellä, onko huoneessa tietokone vai ihminen, Turingin mukaan voidaan sanoa että tietokone pystyy ajattelemaan. Turingin testiin on vaikea suhtautua, mutta harva yhtyisi päätelmään tietokoneen ajattelukyvystä, vaikka se onnistuisikin huijaamaan ulkopuolella olijoita. Testin muunnelma on ”Searlen kiinalainen huone” (John Searle on amerikkalainen filosofi). Nyt huoneessa istuu henkilö, joka lukee huoneeseen sujautettuja kiinan kielellä kirjoitettuja lappuja. Hän ei osaa kiinaa, vaan valitsee vastaukset suuresta koodikirjasta. Kirja on niin laaja ja hyvin laadittu, että vastaukset ovat järkeviä. Kysymys kuuluu: osaako tuo huone kiinaa?

Filosofiaan taipuvat lukijat voivat huvitella pohtimalla, ovatko nämä testit syvällisiä vai lapsellisia.

Palaan vielä Turingin lumottuun maailmaan, sillä jouduin sinne uudelleen ensimmäisessä työpaikassani Strömbergillä 1970- luvun loppupuolella. Yhtiössä vallitsi suuri innostus tietokoneisiin. Se oli jo suunnitellut ja rakentanut pienen sarjan järeitä Selco-1000 teollisuustietokoneita (kone muistutti pioneeriajan tietokoneita, se käsitti useita kahden metrin korkuisia instrumenttikaappeja, joiden etupaneelissa oli riveittäin värillisiä vilkkuvia lamppuja). Sen jälkeen siirryttiin niin sanottuihin minitietokoneisiin (sellainen painoi kymmenkunta kiloa ja mahtui vaikka kirjoituspöydälle). Toteutimme näillä koneilla teollisuuden automaatiojärjestelmiä. Laadimme konekielisiä ohjelmia (tarkemmin sanoen symbolista konekieltä eli assembleria). Alkuaikojen tietokoneiden tapaan ohjelmat syötettiin koneisiin paperisilla reikänauhoilla. Työ oli laiteläheistä, toisin sanoen tiesimme ja ymmärsimme pienintä yksityiskohtaa myöten, mitä tietokoneessa ja sen oheislaitteissa sekä ohjattavissa teollisuusprosesseissa tapahtui.

Mielenkiintoisin vaihe alkoi, kun siirryimme käyttämään mikroprosessoreita - ne olivat varsinaisiin tietokoneisiin verrattuina halpoja, pieniä ja luotettavia. Tässä vaiheessa tapahtui useita kertoja, että teoria ja käytäntö joutuivat ristiriitaan - ja useimmiten käytäntö voitti. Ensimmäisen kerran se tapahtui, kun ehdotin esimiehelleni, että myös oma ryhmäni alkaisi käyttää mikroprosessoria. Strömberg oli jo valmistautunut, sillä se oli kehittämässä mikroprosessoreihin perustuvaa teollisuusjärjestelmää (tarvittaisiin mm. laskentayksiköitä, muistiyksiköitä ja prosessisignaalien liittämiseen tarvittavia yksikköjä). Mutta esimieheni selitti minulle, että mikroprosessori sopii vain hyvin yksinkertaisiin tehtäviin, se olisi vähän niinkuin taskulaskimen kaltainen laite. Sitä ei voisi käyttää vaativissa automaatiosovelluksissa. En uskonut. Tutkin teknisiä dokumentteja ja tein laskelmia. Huomasin, että mikro olisi jopa tehokkaampi kuin käyttämämme minitietokone. Joten pienen väännön jälkeen sain luvan käyttää mikroprosessoria. Ja käytäntö osoitti, että olin oikeassa.

Seuraava kriisi koski käyttöjärjestelmää. Minikoneissa oli yksinkertainen reaaliaikakäyttöjärjestelmä, joka helpotti merkittävästi ohjelmointia ja mahdollisti useiden ohjelmaprosessien samanaikaisen ajon. Mutta mikroihin sellaista ei ollut saatavilla. Ehdotin taas esimiehelleni, että tekisimme sen itse. Tällä kertaa hän oli suorastaan kauhuissaan. Hän selitti, että se olisi lähes mahdoton asia, se vaatisi vuosien työn, eikä ehkä edes onnistuisi (tietokonetekniikan historiassa tunnettiinkin katastrofeiksi muuttuneita käyttöjärjestelmäprojekteja). En saanut hänen mieltään muuttumaan, joten menin takaisin toimistooni ja aloin koodata sitä itse, ilman lupaa. Muutamassa viikossa se oli koodattu ja testattu - muun työn ohessa. Se oli hyvä ratkaisu, ilman käyttöjärjestelmää olisimme olleet todella pulassa.

Oli toinenkin syy miksi käyttöjärjestelmä saattoi arveluttaa. Akateemisessa tietokoneteoriassa prosessien vaihto-ongelma tunnettiin niin sanottuna pahana ongelmana, sen mutkikkuus kasvoi rajusti prosessien lisääntyessä. Mutta tiesin, että tarvitsisimme enintään parikymmentä samanaikaista prosessia. Näin pienessä mittakaavassa prosessien vaihto ei vaatinut paljoakaan ylimääräistä laskentaa.  Saatoin jättää akateemisen tieteen ennustaman riskin huomiotta. 
 
Viimeinen kriisi liittyi muistin riittävyyteen. Tunnetun lainalaisuuden mukaan ohjelmien koko pyrkii kasvamaan jatkuvasti. Siihen aikaan se ei ollut ongelma ohjelmien kirjoittajille, mutta käyttämämme 8 bitin mikroprosessorin muistialue oli rajoitettu. Olisimme voineet siirtyä tehokkaampiin prosessoreihin, mutta siihen ei vielä ollut valmiutta. Joten päätin tehdä virtuaalimuistin - ja tällä kertaa en edes yrittänyt kysyä lupaa esimieheltä. Akateeminen tietokoneteoria liitti virtuaalimuistiin ns. roskienkeruun, jota pidettiin niin ikään potentiaalisesti pahana ongelmana. Tarvittiin ohjelma, joka vapautti käyttöön aiemmin varattuna olleita muistilohkoja. Toisaalta meidän ohjelmiemme piti reagoida prosessista tuleviin signaaleihin lähes välittömästi, ei ollut mahdollista jonottaa esimerkiksi muistin vapautumista. Keksin kuitenkin toisenlaisen tavan tehdä virtuaalimuisti. Kävelin laitekehityksestä vastaavan Kari Matilaisen toimistoon, ja selitin, että tarvitsemme muistiyksiköitä, jotka voidaan aktivoida ja passivoida ohjelmakäskyllä. Samalle muistialueelle voitaisiin silloin latoa rajattomasti muistia. Hän piti ajatusta hyvänä, ja lupasi toimittaa tällaisia muistiyksikköjä siihen mennessä kun me saamme niitä tarvitsevan ohjelman valmiiksi. Lopuksi tein käyttöjärjestelmään pienen muutoksen, joka vaihtoi prosessia vaihdettaessa myös sen käyttämän muistiyksikön. Ohjelmoijan ei tarvitsisi koskaan murehtia muistin riittävyyttä. Riitti, kun ohjelmistoa koottaessa tietokoneelle "kerrottiin", missä lohkossa kukin ohjelmaprosessi sijaitsee.

Koetan vetää yhteen, mitä olen koettanut havainnollistaa. Teknologia ei välttämättä kehity tieteellisen teorian vaikutuksesta. Usein teorioissa esiintyvät periaatteelliset rajoitukset saattavat jopa hidastaa teknologian kehitystä****. Toisaalta, kuten esimerkit mekaanisista laskukoneista ja tietokoneiden alkuajoista osoittavat, teoria voi myös rohkaista ja oikeuttaa käytännön kehitystyötä. Teknologiaan liittyvä keskeinen teoriatausta myös muuttuu kehityksen myötä. Tietokoneiden alkuaikoina tarvittiin Alan Turingin kaltaisia matemaatikkoja löytämään ja muokkaamaan tietokoneiden ratkaistaviksi soveltuvia tehtäviä. Tällä hetkellä laskentateoriat ovat jääneet taustalle, ja tilalle on tullut esimerkiksi koodausteoriaa, tiedon pakkauksen teoriaa ja salakirjoituksen teoriaa.

Kohtasin työssäni vielä yhden Turingin taikamaailman piirteen. Koodeja murtava ryhmä toimi täysin autonomisesti, siinä ei ollut hierarkiaa eikä esimiessuhteita, vaan työt jaettiin kykyjen mukaan ja kaikki auttoivat toisiaan. Oma työympäristöni oli samanlainen, Samalla kun taistelimme teknisten ongelmien kimpussa, koetimme pitää huolta, että keksimämme uudet ratkaisut sopivat yhteen ja hyödyttivät koko yritystä. Johtajat eivät motivoineet eivätkä kannustaneet, vaan pysyttelivät poissa tieltä.

Hodgesin kirjan nimessä on sana ”arvoitus”. Selvästi se liittyy saksalaisen salakirjoituskoneen koodin murtamistyöhön, missä Turingin rooli oli aivan keskeinen. Koneen nimi ”Enigma” tarkoittaa arvoitusta. Mutta se voi viitata myös Turingin persoonallisuuteen, joka oli vähintään poikkeuksellinen. Myös Turingin itsemurha on arvoitus. Hän ei vaikuttanut masentuneelta eikä itsetuhoiselta, mutta toisaalta hän puhui itsemurhan mahdollisuudesta huolettomasti. On totta, että Yhdysvalloissa levisi sodan jälkeen moraalinen paniikki, ja he painostivat myös brittejä puhdistamaan homoseksuaalit ja muut epäilyttävät henkilöt valtion palveluksesta. Turing suhtautui avoimesti ja luontevasti seksuaalisuuteensa. Mutta epäilemättä painostus tuntui, ja hän sai myös poikkeuksellisen kovan tuomion "seksuaalisesta perversiosta". On myös mahdollista, että hänet murhattiin, vaikka selviä viitteitä ei ole. Jostain syystä Turingin sodanaikainen työ luokiteltiin myös sodan jälkeen äärimmäisen arkaluontoiseksi. Se pidettiin täysin salassa 20 vuotta, ja kirjan mukaan se on edelleen osittain salaista. Turingin homoseksuaalisuus, hänen persoonallisuutensa, hänen älyllinen kapasiteettinsa ja  lukuisat kontaktit ”epäilyttäviin” henkilöihin saattoivat tehdä hänestä uhkaavan turvallisuusriskin. 

Elokuvan nimi ”Imitation game” eli ”jäljittelypeli” voisi viitata ainakin kolmeen asiaan. Ensinnä se tuo mieleen Turingin testin, missä tietokone yrittää jäljitellä ihmistä. Toiseksi, se voisi viitata universaalin Turingin koneen toimintaan. Tuo konehan lukee minkä tahansa muun koneen rakennekuvauksen, ja ryhtyy sitten jäljittelemään sitä. Ja sitten sillä voidaan viitata siihen, miten homoseksuaali selviytyy vihamielisessä ympäristössä. Pitää jäljitellä ”tavallisia” ihmisiä. Mutta tällaisesta elämästä Alan Turing ei itse piitannut. Hän oli avoimesti vain oma itsensä. 

Jälkikirjoitus

Alan Turing oli harvinaisen monipuolinen ajattelija. Hänen ideansa "universaalista Turingin koneesta" vaikutti ratkaisevasti nykyaikaisen tietokoneen keksimiseen. Hän vaikutti vahvasti tekoälyn (AI) tutkimuksen käynnistämiseen 1950- luvulla. Hän pohti myös, miten kemialliset prosessit voisivat saada aikaan epäorgaanisten aineiden järjestäytymisen symmetrrisiksi muodoiksi, kuten tähdiksi, nauhoiksi ja spiraaleiksi. Vuonna 1952 hän julkaisi artikkelin "The chemical basis of morphogenesis" (muotojen syntymisen kemiallinen perusta). Sitä pidetään yhtenä teoreettisen biologian perusteoksena.

*) Jos lukija ei ole perehtynyt matematiikkaan ja logiikkaan, voi olla valaisevaa lukea hieno sarjakuvaromaani ”Logicomix” - se on myös suomennettu (Avain 2010). Siinä seikkailevat nämä Alan Turingin tärkeät kollegat - myös Turing mainitaan sen liiteosassa.
**) Tämä kuvaus on epätarkka, eikä se pysty valaisemaan hyvin vaikeaa ja syvällistä ongelmaa. Yllä mainittu ”Logicomix” johdattelee siihen kansantajuisesti.
***) Nykyiset tietokoneet ovat pääasiassa niin sanottuja von Neumann- koneita ja sen muunnelmia. Loogisesti ne vastaavat täysin universaalia Turingin konetta - paitsi että jälkimmäisessä on ääretön muisti. Oikeassa tietokoneessa sellaista ei tietenkään voi olla.
****) John von Neumann julkaisi vuonna 1945 raportin "First Draft of a Report on the EDVAC", jossa kuvataan yleiskäyttöisen tietokoneen rakennetta. Turingin nimeä ei siinä mainita, mutta raportin keskeinen idea oli peräisin Turingin vuoden 1936 artikkelista "On computable numbers". Von Neumannin julkaiseman raportin takia tietokonetta ei koskaan voitu patentoida.
*****) Olen eritellyt teknologian ja tieteen suhteita ja teknologian leviämistä ja vaikutuksia kirjassani ”Tervanpoltosta innovaatiotalouteen.

maanantai 24. elokuuta 2015

High life - hienostelua


I am a man of wealth and taste”.
Rolling Stones: Symphaty for the devil.


Tehtyäni kesällä veneretken Viroon minua alkoi askarruttaa niin sanottu luksuselämä - eliitin elämäntyyli. Ajatus lähti venesatamista. Veneilykulttuuri on Virossa aika ohutta - se on sekä elintasokysymys että käytännön asia - veneilyolosuhteet ovat siellä aika karut, koska suojainen saaristo puuttuu lähes kokonaan. Venesatamien varustelussa ja mainonnassa on hiuksenhieno vivahdus ajatuksesta, että veneily on jonkinlaista yläluokan luksuselämää. Luulen että tuo vivahdus laimenee vähitellen pois, kunhan kokemus veneilystä ja venesatamien hoitamisesta karttuu. Joten ei siitä sen enempää - mutta ajatukset lähtivät laukkaamaan.

Kun aloitin ammatillisen urani 1970- luvulla, jouduin heti lentomatkailun pyörteisiin. Tuohon aikaan lentoliput olivat tosiaan niin kalliita, että vain työmatkalaiset tai todella varakkaat saattoivat lentää. Lentokoneissa oli ajankuluna lentoyhtiöiden julkaisemia ns. lentolehtiä: mainoksin varustettuja aikakauslehtiä, jotka oli suunnattu lentokoneissa oletetusti tavattavalle yleisölle. Ja niiden sivuilta todella avautui eräs käsitys loisteliaasta elämästä. Perusköyhään satunnaiseen työmatkailijaan ne tekivät kyllä säväyksen. Erityisesti mainosten kuvamaailma. Smokkipukuinen mies istuu valkean flyygelin ääressä. Kanteen nojailee asianmukaisen avokaulaiseen iltapukuun sonnistautunut ja kulta- tai helmikoruilla koristeltu nainen. Pianon kannella kahdessa isossa lasissa Ballantines- viskiä.

Tai ruskean ja kullan sävyinen tupakkapöytä nahkaisine nojatuoleineen, pöydällä kiiltävä hopeinen sytytin ja Benson&Hedges savukerasia. Tai Rolex- kello, tietenkin jonkun kuuluisan ihmisen ranteessa, joka selittää, että ilman Rolexia ei oikeastaan elämästä tule mitään. Toimitukselliset jutut käsittelivät usein eksoottisia lomakohteita tai ns. kuuluisien ihmisten haastatteluja (usein minulle tuntemattomia sekä ennen että jälkeen haastattelun).

Esimerkkejä sisällöstä voisin jatkaa, mutta eiköhän idea jo selvinnyt. Luksuselämä lentolehdissä on jatkunut vuosikymmeniä, tosin ehkä hieman laimentuen. Sitä ei haitannut edes Kalevi Keihäsen synnyttämä uusi lentomatkailijatyyppi. Aivan tavallisia ihmisiä, joilla lopultakin oli varaa lentää. Tuskin he lentolehtiä lukivat (nehän olivat silloin kaikki englanninkielisiä), ehkä kaikki eivät edes muistaneet lentomatkaansa.

Ja sitten hieman toisenlaista luksusta. Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa matkailleet törmäsivät siellä vapaa-aikanaan sikäläiseen käsitykseen dolce vitasta. Se oli ehdottomasti kasino, ja sen asiakaskuntana paikallisia pikkurikollisia ja prostituoituja. Lähes kaikilla mittareilla siis hyvän elämän vastakohta. Satunnainen länsimainen matkailija halusi oikeastaan pysyä siitä kaukana - kunhan eksotiikan jano oli (usein hyvinkin nopeasti) tyydytetty.

Ajatus rientää edelleen. Itä-Euroopan kasinoiden ja lentolehtien luksuselämällä tuntuu olevan jotain yhteistä. Mistä esikuvasta tällainen imago syntyy? Minusta vastaus on ilmeinen, tosin intuitiivinen. Joku voi toki kiistääkin. Minusta mallina on amerikkalaiset elokuvat yleensä, ja aivan erityisesti tunnistan tämän maailman James Bond elokuvista. Joku voisi sanoa, että Bond-leffat on vitsejä, ja niinhän ne onkin. Mutta muistan kun koulupoikana näin ensimmäisen Bond-elokuvani. Otin sen kyllä ihan todesta. Ehkäpä ne aikanaan vaikuttivat itäeurooppalaisten viattomiin mieliin samalla tavalla. Mutta että myös lentolehtien toimituskuntaan, se on kyllä outoa. Tai sitten kyynisen tietoista.

Ja lopuksi jotain ihan muuta. Neuvostoliitossa puolue pyrki - siis ainakin jotkut vilpittömät ihmiset - tarjoamaan kansalle hyvää elämää. Eräänä sen osana pyrittiin tarjoamaan myös ripaus luksuselämää. Siihen kuului muun muassa ooppera- ja balettiesitykset, joiden väliajoilla saattoi maistella aitoa kaviaaria ja venäläistä samppanjaa. Tai savusampea. Myös liköörit ja armenialaiset tai gruusialaiset konjakit kuuluivat hienoon elämään. Ja kulutustavarat, kuten radiot ja televisiot. Ja kellot, korut ja hajuvedet. Sosialistinen luksus oli jotenkin pateettinen ele, jota himmensi se, ettei neuvostotalous oikein saanut tyydytettyä edes joka päiväisen elämän yksinkertaisia tarpeita.

Pohdittavaksi jää, onko sen paremmin lentolehtien James Bond maailma, gangsterien kasinot tai sosialistinen luksus hienoa elämää? Vai onko hieno elämä jotain muuta? Entä onko sekään hyvää elämää?

Ja vielä eräs ajankohtainen näkökulma. Länsimainen luksuselämä, James Bond elokuvien tai amerikkalaisten TV- sarjojen havainnollistama, on saanut aivan uuden ja monilukuisen yleisön. Kurjuuden, sotien ja korruption riivaamien kriisimaiden epätoivoiset asukkaat.


PS. Sosialistinen luksus ei tietenkään ole oma havaintoni. Sosiologit ovat sitä analysoineet jo vuosia sitten.

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Vaikea teollisuushistoria

Suomen rautateiden kehityshistoria on mielenkiintoinen. Suomessa seurattiin kansainvälisiä trendejä, turvallisesti hieman jäljessä. 1800- luvun puolessa välissä meillä syntyi todellinen rautatiekuume. Senaattori Snellman puhui innostuneesti rautateiden puolesta. Asian vauhditti osaltaan se, että Venäjä oli suunnittelemassa ratayhteyttä Pietarista Helsinkiin. Suomessa kuitenkin emmittiin kansallisen rataverkon rakentamista. Suomea pidettiin jotenkin erityisenä, rautatien sosiaalisia vaikutuksia (väestön liikkuvuutta) pelättiin, rautatietä pidettiin turhana ja liian kalliina, ja ehdotettiin enintään kapearaiteisia ratoja. Onneksi Venäjä ilmoitti, että kapearaiteiset radat eivät käy. Loppu onkiin sitten niin sanotusti historiaa. 

Kun rautateiden rakentaminen pääsi vauhtiin, niiden merkitys tuli pian ilmeiseksi. 1800-luvun loppuun mennessä rautateille hankittiin 310 veturia. Lisäksi hankittiin 755 henkilövaunua ja peräti 8500 tavaravaunua Tämä suhde kuvastaa rautateiden luonnetta. Niistä tuli tärkeä osa teollista infrastruktuuria. Minusta erityisen kiinnostavaa on, että suuri osa vetureista rakennettiin Suomessa. Valtionrautateiden konepaja Helsingissä valmisti 1800-luvun puolella kuusi veturia. Vuoteen 1907 mennessä Tampereen pellava- ja rautateollisuusyhtiö rakensi 127 veturia, ja rautatietä oli tuolloin jo 3000 kilometriä. 

Historiantutkimus voi lähestyä rautateiden kehittämistä dokumenttien, lehtiartikkeleiden ja yleisemmän aikakautta kuvaavan materiaalin avulla. Rautatiehankkeet saivat alkunsa lopultakin poliittisista päätöksistä, joita edelsi kiivas debatti. Tilannetta helpotti, että Suomi oli jälkijunassa. Rautatiepäätösten edellytykset ja seuraukset ymmärrettiin pitkälti muiden maiden kokemusten pohjalta. Silti mieltäni jäi askarruttamaan, miten Suomi aluksi vaikutti niin itseensä sulkeutuneelta, vanhoilliselta ja nurkkakuntaiselta. Mutta muutamaa vuosikymmentä myöhemmin suomalaiset konepajat suorastaan kilpailevat siitä, kuka saisi suunnitella ja rakentaa valtakunnalle vetureita, aikansa huipputekniikkaa. Historiankirjoitus kertoo, että konepajat ilmaisivat kiinnostusta, joka johti valtiovallan tilauksiin. Mutta miten ne arvioivat olevansa kyvykkäitä siihen? Miten ne rohkenivat tarjota vetureita? Ja miksi ne selvisivät tehtävästä? Tätä on vaikeampi ymmärtää. 1800- luvun Suomen konepajoissa oli yleensä ulkomainen mestari tai omistaja, silti tuuntuu hurjalta. Taustalla on monia teknologisia tekijöitä, ei pelkästään kaupasta saatavat tulot: aiempi teknologinen kokemus ja osaaminen, yleinen tieto teknologiasta, arviot teknologioiden kypsyydestä, laajemmat strategiset tavoitteet, kuten kokemuksen ja osaamisen hankkiminen synergisiin hankkeisiin. Tällaisia asioita voisi arvailla - mutta historia ei kerro. 

Toinen esimerkkini liittyy rautateiden sähköistäminen. Luin hiljattain asiaa koskevan tutkimuksen. Asiaa lähestyttiin taas yhteiskunnallisen debatin kautta, valottaen erilaisia näkemyksiä. Tosiasia on, että rautateiden sähköistys käynnistyi Suomessa myöhään - 1960- luvun lopulla. Ja se eteni tavattoman verkkaisesti. Oliko syynä teknologiset ongelmat, vai jotkut talouteen liittyvät yleisemmät asiat? Artikkelissa oli myös katsaus sähköjunien teknologiaan. Pystyin ymmärtämään sen vain vaivoin - koska olen itse sähkötekniikan ammattilainen. En usko, että selostus avautui kenellekään, jolla ei ole insinööritaustaa, sen veran outo tuo esitys oli. 

Oma käsitykseni sähköistyksen viipymisestä on seuraava. Aluksi teknologian epävarmuus jarrutti kehitystä. Odotellessa tehtiin päätös siirtyä höyrykalustosta dieselvetureihin. Samaan aikaan - Yhdysvaltojen esimerkin mukaan - arvailtiin että maantieliikenne syrjäyttää rautatiet. Rautateitä ei ylipäätään haluttu kehittää. 2000- luvulla on - taaskin ulkomaisen esimerkin mukaan - alettu elämään kiskoliikenteen renessanssia.

Ehkä turhankin masentava kuva teknologiaan liittyvästä poliittisesta päätöksenteosta. Teknologian ajopuuteoria. Tehdään heikkoja päätöksiä lähinnä jäljitellen muuta maailmaa, ja turvallisesti jälkijunassa. 

Joten ajatukseni oli nyt tarkastella hieman sähköliikenteen teknologisia reunaehtoja. Koska ne eivät tule normaalissa tarkastelussa kovinkaan selvästi esille. Ja varmasti ne vaikuttavat päätöksentekoon. Käyttäväthän komiteat asiantuntijoina insinöörejä, joiden mielipiteet sitten enemmän tai vähemmän hyvin suodattuvat niihin pöytiin, joissa asiat lopulta lyödään lukkoon.

Aluksi yleisen havainto, jota en ainakaan itse ole huomannut kenenkään historiantutkijan korostaneen. Höyrykone oli 1700- luvun suuri innovaatio, ja sitä sovellettiin pian myös laivoissa ja junissa. Sähkö oli seuraava suuri käyttövoimainnovaatio. Ilman muuta sitä koetettiin soveltaa kiskoliikenteessä lähes välittömästi, kun se oli teollisella asteella, eli 1800- luvun lopulta alkaen. (Polttomoottori saavutti rautatiekäytön edellyttämän kypsyyden oikeastaan vasta toisen maailmasodan jälkeen dieselmoottorin muodossa). Ja sitten se havainto. Kun mennään niihin suuriin tehoihin, joita vetureissa tarvitaan, megawattiluokan tehoihin, ongelmaksi muodostuu voimansiirto. Siis se, kuinka muutetaan voimakoneesta saatava voima tasaiseksi työntövoimaksi, liikkeellelähdöstä aina huippunopeuteen. Höyrykone on voimansiirron kannalta jokseenkin ihanteellinen. Se antaa suuren vetovoiman nollakierrosluvusta lähtien aina huippunopeuteen, ilman kytkintä ja vaihteistoa. Ja säätö tapahtuu yksinkertaisesti höyryventtiilin avulla. Nuorin tulokas, dieselmoottori, edustaa tehonsäädön tekniikan toista ääripäätä. Sen hyödyllinen kierroslukualue on kapea. Siksi se tarvitsee kytkimen ja vaihteiston. Ja suurella, megawattiluokan tehoalueella nämä mekaaniset komponentit ovat todella ongelmallisia. (Siksi monet nykyaikaiset dieselveturit ovatkin sähköisiä: dieselmoottori pannaan tekemään sähköä, joka sitten viedään sähköisille ajomoottoreille; tuntuu monimutkaiselta - ja onkin sitä).

Lukija arvaa jo. Sähköveturin ongelmakenttä liittyy sähkömoottorin tehonsäätöön. Sähköveturien kehitys on siis sähkömoottorin tehonsäädön kehityshistoriaa. Historiallisesti vanhin moottorityyppi, tasavirtamoottori, otettiin välittömästi ja menestyksellisesti käyttöön raitiovaunuissa ja kaivosjunissa. Moottorin tehoa ohjattiin säädettävän etuvastuksen avulla. Se oli yksinkertainen menetelmä. Vaikka sen hyötysuhde oli osateholla huono, sillä ei juuri ollut väliä näissä kohtuullisen teholuokan sovelluksissa.

Valitettavasti tasavirta ei sovellu pitkän matkan juniin, joissa sähkö pitäisi syöttää satojen kilometrien päähän, ja veturien tehot olivat kertaluokkaa suuremmat kuin raitiovaunuissa. Sähkön siirtohäviöiden takia jännite pitäisi nostaa 10- 50 kertaiseksi raitiolinjoihin verraten. Mutta se ei onnistunut 1900- luvun alun teknologialla. Moottorin suurin käyttöjännite jää eristysongelmien takia muutamaan kilovolttiin, siis kertaluokkaa liian pieneksi. 

Oli siis siirryttävä vaihtovirtaan, jonka jännitettä voidaan helposti nostaa tai laskea muuntajien avulla. Ainoa helposti säädettävä vaihtovirtamoottori on liukurengasmoottori. Mutta se on kolmivaiheinen, tarvitaan kolme rinnakkaista ilmajohtoa yhden asemasta. Tällaisia vetureita kokeiltiin saksassa 1910- luvulla. Ne olivat kompakteja ja yksinkertaisia, ja niillä ajettiin helposti 200 km/h nopeudella. Mutta kolmivaiheinen ilmajohto oli käytännössä ylivoimaisen vaikea rakentaa ja ylläpitää. 

Tasavirtamoottorin tehoa säädetään muuttamalla käyttöjännitettä, mutta jännitteen muuttaminen on hankalaa. Vaihtovirralla taas  jännitteen muuttaminen sujuu helposti säätömuuntajalla. Sen toisiokäämissä on väliulosottoja, joista valitaan oikea jännite käämikytkimellä. Se on yksinkertainen ja kompakti ratkaisu. Ja jos vaihtovirran taajuutta pienennettäisiin riittävästi, vaihtovirtaa voitaisiin syöttää sopivalla tavalla rakennettuun tasavirtamoottoriin, niin sanottuun sekavirtamootoriin*. Näin tehtiinkin. Ensimmäiset rakennetut sähkörautatiet käyttivätkin 16 2/3 Hz vaihtovirtaa. Tämä taajuus on tasan 1/3 normaalista vaihtovirrasta, ja sähköradoille syötettävä jännite voitiin synnyttää pyörivillä muuttajakoneilla.

Kehitys ei jäänyt tähän. Koko rataverkon käyttöjännitteen taajuuden muuttaminen oli ongelmallista. Tarvittiin pyörivä muuttajakoneisto jokaisella virran syöttöasemalla. Lisäksi näin pienellä taajuudella veturiin asennettavasta muuntajasta tulee painava. Olisi helpompaa, jos rautatiet toimisivat samalla taajuudella kuin muu sähköverkko. Seuraavassa vaiheessa sähköjunia varten kehitettiin sekavirtamoottoreita, jotka toimivat yleisen verkon 50 Hz taajuudella. Sitten, 1960- luvulla, syntyi puolijohdetekniikka. Käämikytkimeltä saatava vaihtovirta voitiin tasasuunnata tehodiodeilla ja syöttää tasavirtamoottoriin. Ei tarvittukaan enää kalliita sekavirtamoottoreita. Hyvin nopeasti myös käämikytkimillä varustettu säätömuuntaja korvattiin tavallisella muuntajalla ja ohjattavilla diodeilla eli tyristoreilla. Tämä järjestely osoittautui kestäväksi. Siitä syntyi ns. vallitseva tuotetyyppi, eli teknologinen vakioratkaisu vuosikymmeniksi eteenpäin.

Asetetaan nyt edellä kuvattu teknologinen kehityskulku Suomen rautateiden kehityshistorian janalle. Kun rautateiden sähköistys alkoi suurissa teollisuusmaissa 1910-luvulla, asiaa ei ilmeisesti koettu meillä ajankohtaisena. Vaikka valtakunta oli varsin hyvin sähköistetty (sähköntuotanto henkilöä kohti oli korkeimpia maailmassa), Suomessa ajeltiin kaikessa rauhassa höyryvetureilla toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. En tiedä, johtuiko viivyttely hankalasta teknisestä valinnasta (50 Hz vai 16 2/3 Hz taajuudella toimiva), vai yleisestä rautatieverkon laiminlyönnistä. Ja saattoi siinä olla turvallisuuspoliittinen näkökulma: höyryvetureilla saattoi ajella kotiumaisella polttoaineella,

Sotien jälkeen tilanne oli muuttunut, ja vaihtoehtona oli dieselveturit tai sähköistys. Suomi valitsi dieselit, ehkä siksi, että oli jo myöhästytty sähköradoissa. Nopeaa sähköistystä ei ehkä pidetty mahdollisena. Siitä eteenpäin dieselit hidastivat sähköistystä, dieselveturit olisi ensin ajettava loppuun. Ratkaisuun saattoi vaikuttaa myös Yhdysvalloista käsin levitetty autoliikennettä korostava yhdyskuntasuunnittelun oppi. Sähköistys ilmeisesti koettiin kuitenkin väistämättömänä. Se alkoi pääkaupunkiseudun lähiliikenteestä, joka oli nopeasti kasvamassa. Siksi korvattiin aluksi  lähiliikennettä hoitaneet hidastempoiset, mutta monien mielestä nostalgiset siniset dieseljunat, lättähatut. Niiden tilalle tuli Strömbergin ja Valmetin kehittämät modernit sähkömoottorijunat (niitä on edelleen liikenteessä). Siitä eteenpäin sähköistys vietiin läpi valtakunnan rataverkoissa, tosin verkkaisen tahtiin, dieseleitä loppuun ajaen.

Kun pohditaan uusien teknisten infrastruktuurien rakentamista, olennainen kysymys on, milloin teknologian kehitys tasaantuu riittävästi, jotta investointeihin uskalletaan ryhtyä. Sähkörautateiden kohdalla vakiintunut ratkaisu oli suurjännitteinen yksivaiheinen vaihtovirtasyöttö ja 50 Hz taajuus. Mutta miten pian tällainen teknologinen tasanne tunnistetaan? Uusia innovaatioita ajatellen se on aina vain ajankohtainen ja vaikea kysymys. Olen käsitellyt näitä teknologioiden ja innovaatioiden dynamiikan kysymyksiä kirjassani ”Innovaattorin opas”.

Suomen rautateiden sähköistyshistoria noudatteli eurooppalaisia linjoja. Yhdysvallat rakennettiin tunnetusti sähkön ja rautateiden tahdissa. Mutta siellä auto- ja öljyteollisuus katkaisivat sähköistyksen. Jo sähköistetyiltä rataosuuksilta kerättiin ilmajohdot pois. Nykyisin vain Washington - New-York linja on sähköistetty.


*) Sekavirtamoottori on edelleen erittäin yleinen pienissä kodin koneissa, kuten sähkövatkaimissa, pölynimureissa, pesukoneissa, hiustenkuivaimissa ja sähkötyökaluissa

**) Ohitin eräitä pois käytöstä jääneitä kokeiluja, joista melko yleinen oli jo 1900- luvun alussa kehitetty Ward Leonard - käyttö: ratamoottorin tarvitsema säädettävä tasavirta kehitettiin veturissa ilmajohdon vaihtovirrasta muuntajalla ja pyörivällä muuttajakoneella.Toimii hyvin, mutta on kovin monimutkainen.

***) Helsingin metrossa ja eräissä uusimmissa sähköjunissa ja vetureissa myös junien moottorit ovat yksinkertaisia ja luotettavia vaihtovirtamoottoereita (oikosulkumoottoreita eli epätahtikoneita). Ratkaisuna perustana ovat tehopuoljohteisiin perustuvat taajuusmuuttajat. Ratojen jännitesyöttöön ei tarvita muutoksia. Strömberg Oy kehitti tämän teknologian ensimmäisenä maailmasa 1970- luvun lopulla.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Soitto alkaa, kytkekää Bach!

Jokin aika sitten aloin theremin- soittimen innostamana selvitellä Leon Thereminin elämänvaiheita. Kirjoitinkin siitä otsikolla ”Uskomaton ufolaatikko, uskomaton elämä”. Itse soitin taas oli yhtenä esimerkkinä kirjoituksessani ”Materian pyhä vastus”. Joten niistä ei sen enempää.

Mutta jatketaan pohtimalla sähkösoittimien evoluutiota. Ihminen on aina ollut kiinnostunut soittimista, ja ollut yhtä valmis ottamaan soittimissa käyttöön uusimman teknologian. Hienomekaniikka ja valmistustekniikka ovat antaneet meille modernin viulun, modernin pianon, Böhm- huilun (modernin huilun) ja saksofonin. Ja tokihan sähkökin piti ottaa käyttöön. Ainutlaatuiset sähkökitara ja Hammond- soitin perustuvat sähkön ja mekaniikan liittoon. Mutta radioputken keksimisen myötä, 1900- luvun alussa, keksittiin myös sähköiset värähtelypiirit. (Ne oli lähes pakko keksiä; jokainen elektroniikan harrastaja tietää, kuinka vahvistinpiirit alkavat värähdellä lähes itsekseen). Avautui täysin uusi maailma, puhtaasti aineettoman, elektronisen musiikin maailma.

1950- luvulta lähtien ns. vakavan elektronisen taidemusiikin säveltäjät ovat tuottaneet musiikkia raskaalla laboratoriokalustolla ja äärimmäisen työläästi. Olin itse varsin nuori, kun kuulin radiosta Karlheinz Stockhausenin nauhasävellyksen ”Gesang der Jünglinge.” (sävelletty Kölnin studiossa 1955). Ja tekihän se vaikutuksen. Tuohon aikaan moderni taidemusiikki oli jokseenkin täysin hylännyt esittävyyden ja kuunneltavuuden, ja sävellyksen taustalla oli valtavasti monimutkaista teoriaa. Suomalaisia tämän musiikin linjan pioneereja olivat mm. Erkki Salmenhaara, Pekka Airaksinen ja Jukka Ruohomäki. Ja tärkeässä osassa oli Yleisradion kokeilustudio.

Mutta elektronimusiikki eteni myös toista reittiä. Theremin- soitin tuotti puhdasta ja kaunista elektronista ääntä reaaliajassa. Soittaja käytti äänen tuottamiseen kehonsa, lähinnä käsiensä liikkeitä koskematta lainkaan soittimeen. Jo 1920- luvulla theremin- taiteilijat, mukaanlukien itse Leon Theremin esiintyivät sinfoniaorkesterien solisteina. Tämä oli thereminien kulta-aikaa.

Amerikkalainen elektroniikkainsinööri ja fysiikan tohtori Robert Moog innostui theremineistä, ja hänen yhtiönsä valmisti niitä. Pian hän alkoi kehittää omaa elektronista soitinta, syntetisaattoria. Hänen yrityksensä alkoi tuottaa elektronisia moduuleja, joilla saattoi tuottaa ja muokata ääniä. Hieman samaan tapaan kuin elektronimusiikin pioneerit 1950- luvun studioissaan. Ensimmäiset kompaktit syntetisaattorit, kuten mini-Moog, pystyivät tuottamaan vain yhden äänen kerrallaan.

(Tässä kohtaa on pakko mainita suomalainen keksijä, taiteilija ja muusikko Erkki Kurenniemi. Samaan aikaan kuin Moog, hänkin kehitteli omia musiikkikoneitaan ja sävelsi niille musiikkia; tunnetuin konesarja kantoi nimeä Dimi (digital music instrument). Moogista poiketen Kurenniemi oli teknisesti aikaansa edellä, hän oivalsi, että musiikin tulevaisuus on digitaalinen. Valitettavasti Suomi on liian syrjäinen paikka, ja valtavat mahdollisuudet menivät sivu suun.  Dimeistä eitullut maailmanluokan innovaatiota.

Moogin ensimmäisiä asiakkaita oli Wendy Carlos (aiemmin Walter). Vuonna 1968 hän julkaisi LP- levyn ”Switched-on Bach”, jolla oli Moogilla soitettuja suosittuja Bachin sävellyksiä. Moog ja Carlos olivat nähneet valtavasti vaivaa rakentaessaan syntetisaattorimodulien avulla Bachin musiikille ainutlaatuisen äänimaailman. Levystä tuli jättimenestys, se myi platinaa (ainoana klassisen musiikin levynä ikinä). Moogin ja Carlosin ansiosta elektronisesta musiikista tuli kuunneltavaa, soitettavaa ja suosittua. Kraftwerk, Vangelis, Emerson-Lake-Palmer, Chick Corea, Herbie Hancock ja monet muut veivät sen ilosanomaa eteenpäin. 2000- luvun digitaalinen vallankumous hävitti sitten viimeisetkin tekniset esteet elektronisen musiikin (”konemusiikin”) tieltä.

Takaisin asiaan. Muistin kyllä Carlosin levyn, mutta minulla ei ollut sitä. Sain sen hankittua kirjastosta (CD versiota ei ole tehty erikseen, vaan se on osa Carlosin laajempaa monen levyn CD-boksia). Huomasin, että Carlos oli tehnyt myös uuden Bach- edition: ”Switched-on Bach 2000”. Se olikin mielenkiintoinen vertauskohde.

Ensin se alkuperäinen Bach-levy. Olin kuvitellut, että ajan hammas olisi jyrsinyt sitä, ja se kuulostaisi jotenkin vanhentuneelta ja lapselliselta. Ei sinne päinkään. Levy on uljasta, svengaavaa, räväkkää ja häpeämätöntä musiikkia. Se ei yritäkään jäljitellä mitään oikeita soittimia, vaan esittelee toinen toistaan erikoisempia soundeja. Kaikki soitettuna kiihkeällä innolla ja tyylitajulla. Aikanaan levy oli pyhäinhäväistys, vakavat musiikkikriitikot olivat kauhuissaan (tosin mestarillinen kanadalainen Bach-pianisti Glenn Gould piti siitä). En tiedä, mitä itse Bach siitä ajattelisi. Jotenkin en usko että hän pyörisi haudassaan, vaan saattaisi innostua itsekin sähkösoittimista.

Sitten se uusi, 2000- luvun versio. Siinä oli myös nähty paljon vaivaa. Soundit olivat mutkikkaasti rakennettuja, mutta jollain lailla kesyjä. Virityksessä oli haettu tasavireisyyden sijaan Bachin ajan ja Bachin mieltymysten mukaisia temperoituja asteikkoja. Mutta kokonaisuus oli innoton, siitä puuttui ilkikurisuus ja ennen kaikkea rohkeus. Valitettavasti levy ei sytyttänyt minua.

Omituista.

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Ovatko patentit hyödyllisiä?

Yhdistämme mielellämme toisiinsa patentit, keksijät, keksinnöt ja innovaatiot. Ja onhan se oikeutettua, kyllä nämä sanat tosiaan kuuluvat yhteen. Juuri luin Helsingin sanomista keksijän haastattelun. Siinä todettiin, että keksijöitä ei arvosteta tarpeeksi. Heitä ei tueta. Keksinnötkin varastetaan. Keksijä vaikutti sekä oman arvonsa tuntevalta että katkeroituneelta. 
 
Se oli siis hyvin tyypillinen keksijän haastattelu. 
 
Tunnen tätä keksintöasiaa jo ammattinikin puolesta. Lisäksi olen itsekin keksijä. Olen muotoillut keksintöjeni pohjalta kymmenkunta patenttimuotoista kuvausta, viimeisen muutama vuosi sitten. Niistä 6-7 on edennyt patenttihakemukseksi, ja 3 tai 4 patenttia on myönnettykin. Toisaalta olen myös siinä mielessä tyypillinen keksijä, että en ole rikastunut patenteillani. Asia on toisin, kuluja niistä on ollut enemmän kuin tuottoa. 
 
Olen saanut ensiluokkaisen teknisen koulutuksen, joten minulla on ollut realistinen kuva patentoinnin tarkoituksesta ja mahdollisuuksista. Mutta olen tuntenut myös toisenlaisia, itseoppineita keksijöitä, ja yrittänyt auttaakin heitä. Heitä on ollut asiakkaina, ja toisia olen tukenut ystävyyden tai sukulaisuuden takia. Hyvin yleinen harhaluulo keksijällä on, että patentilla itsellään on arvoa.

Siksi heidän mielestään pitäisi saada nopeasti aikaan sellainen patenttihakemus, että patentti myönnetään. Ja sitten alkaa tulla rahaa.

Mutta ei se niin mene. Patenttihakemuksesta koituu yleensä vain pelkkiä kuluja. Joten pohditaan ensin patentin luonnetta. Se on aikoinaan ollut insinöörille annettu etuoikeus harrastaa ammattiaan tietyllä alueella. Mutta 1700- luvulta lähtien se on tarkoittanut yksinoikeutta hyödyntää keksintöä kaupallisesti.
Valtio siis suojelee keksijän liiketoimintaa kilpailua vastaan - saattaakseen keksijän menestyksen alkuun. Mutta se haluaa vastikkeen. Kun patentti myönnetään, se tulee julkiseksi. Näin keksintöön sisältyvä tieto leviää. Lisäksi patentin suoja on rajattu 20 vuoteen.

Tämä kuulostaa reilulta, ja sellaiseksi se on tarkoitettukin. Mutta asialla on pimeät puolensa. Niistä myöhemmin.

Keksijän mahdollisuus ansioihin on siten kahdenlainen. Hänen pitää joko hyödyntää keksintö itse rupeamalla yrittäjäksi - usein keksintöä myös hakee joku yritys, jolle keksijä jo työskentelee. Tai sitten keksijä voi lisensoida keksintönsä käyttöoikeuksia, tai myydä koko patentin. Mutta vihjasin jo, ettei se ole helppoa. Seuraavassa kerron asioita, jotka auttavat ymmärtämään, miksi yksinään toimivan keksijän osa ei välttämättä ole kovin kadehdittava.

Patentteja käytetään yleisesti innovaatiomittareina. Ne eivät ole siihen tarkoitukseen kovinkaan hyviä, mutta ylipäätään innovaatioita on vaikea mitata. Patentin käyttö mittarina on houkuttelevaa myös, koska patenttitoiminta on laajaa. Yksin Euroopassa myönnetään vuosittain noin 50000 patenttia. Se on suuri luku, mutta panee myös miettimään, ovatko patentit todellisuudessa arvokkaita? Mittaavatko ne teollisuuden tai kansakuntien aineettoman arvon tuottoa?

Neuvostoliitossa työskennellyt omaperäinen luovuustutkija Genrich Altshuller analysoi ja luokitteli 1970-luvulla tuhansia patentteja niiden originaalisuuden mukaan ja päätyi erääseen arvioon keksintöjen laadusta - eli siis niiden innovatiivisuudesta. Hänen mukaansa patenteista 32 prosenttia oli jokseenkin tavanomaisia konstruktioita. Vähäisiä parannuksia jo tunnettuihin ratkaisuihin esitteli 45 prosenttia patenteista, ja 18 prosenttia saatettiin luokitella olennaisiksi parannuksiksi. Neljä prosenttia esitteli täysin uudenlaisen periaatteen, ja yksi prosentti patenteista oli niin radikaaleja, että ne saattaisivat johtaa täysin uudentyyppiseen tuoteinnovaatioon.

Valitettavasti tilanne eri ole edes näin hyvä. Myönnettyjen patenttien suurelta tuntuva lukumäärästä selittyy saman keksinnön patentoinneista eri maissa. Huomattava osa patenteista ei myöskään ole riippumattomia, vaan tietyn vahvan idean ympärille ilmaantuu lukuisia siihen liittyviä patentteja, joissa esitellään erilaisia yksityiskohtia tai teknisiä vaihtoehtoja. Toinen patentoinnin ilmaisevuutta vähentävä seikka on se, että etenkin suuryritysten patentointi on suurelta osin aggressiivista. Tarkoitus ei aina olekaan hyödyntää patentoitua ideaa vaan haitata kilpailijoiden toimintaa.

Vaikka liitännäispatentit ja hyökkäävä patentointi jätettäisiin pois laskuista, täysin uusia keksintöjä patentoidaan vuosittain satamäärin. Toisaalta historiasta tiedetään, että sellaisia keksintöjä, jotka luovat merkittäviä, globaalisti uusia teollisuudenaloja, ilmaantuu vain muutamia vuosisadassa. Joten jopa tie ainutlaatuisesta keksinnöstä menestyväksi innovaatioksi nousee useimmiten pystyyn.

Yksityisen keksijän mahdollisuus rikastua keksintönsä patenttioikeuksien avulla on siis verrattavissa lottovoittoon - paitsi että lottovoitto on todennäköisempi. Silti keksijöitä riittää, ja hyvä niin. Ja kyllähän moni keksijä menestyykin. Mutta yleensä tuo menestys on seurausta keksijän toimeliaisuudesta, keksinnöillä on siinä vain osamerkitys.

Minkä neuvon antaisin aloittelevalle tai pidemmälle edistyneelle keksijälle? Kehottaisin ilman muuta jatkamaan harrastusta, ainakin niin kauan kun se tuntuu kiinnostavalta. Ja muistamaan, että patentti ei ole päämäärä, vaan apuväline, ja usein kallis ja hankala sellainen. Kannattaa siis miettiä, onko patentti ylipäätään tarpeellinen. Jos tuntuu siltä, keksijöiden järjestöiltä ja TEKESiltä saa käytännön tason tukea. Tai, jos keksintö liittyy työsuhteeseen, se on ilmoitettava työnantajalle (ja jos työnantaja sattuisi ottamaan sen haltuunsa, keksijää saa edes jonkinlaisen korvauksen).

Olen käsitellyt laajemmin keksintöjen ja innovaatioiden suhdetta kirjassani ”Innovaattorin opas”. Keksijöiden kannattaa myös tutustua siihen.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Tutkimusta ohjailemaan

Tunnetusti poliittinen harkinta on inhimillisen kyvykkyyden korkein muoto. Sehän korvaa ammattitaidon, kokemuksen, älyn ja terveen järjen. Tämä tuli taas todistettua, kun Suomen hallitus päätti liikuttavassa säästämiskiihkossaan karsia tutkimusvaroja. Ja aivan erityisen pahaenteistä oli siirtää varoja strategisen tutkimuksen nimikkeelle. Tulkitsen asiaa pahantahtoisesti, koska tällaisissa asioissa pahimmat skenaariot tapaavat toteutua. Se tarkoittaa hallituksen pyrkimyksiä ja uskomuksia tukevia raportteja tuottavaa toimintaa. Tämähän on vain jatkoa jo aloitetulle linjalle. (ks. himasgate). Eikä tämä ole edes uutta (vrt. Neuvostoliiton satsaus lysenkolaiseen valebiologiaan ja natsien satsaukset eugeniikkaan ja rotuoppeihin).  

Siis, tässä oli mielipide, joten se pitää perustella. Perusteluja seuraa. 

Asian pohjustukseksi muutama sana tieteellisen työn luonteesta. Tieteellisen työn merkitys modernissa yhteiskunnassa on jatkuvasti vahvistunut, ja samalla itse tiede on laajentunut ja kehittynyt suunnattomasti. Nykyisen tieteellisen prosessin perusmalli on lainattu luonnontieteistä, mutta uusia tieteenaloja on syntynyt niin paljon, että jopa niiden luokittelu on hankalaa. Tiede on ilmiönä globaali ja varsin yhtenäinen, joten sitä on syytä myös tarkastella globaalisti. ”Kovan” tieteen ytimessä ovat luonnontieteet, teknologia, matematiikka ja lääketiede. Yksin näillä aloilla työskentelee laskentatavasta riippuen 5–10 miljoonaa tutkijaa, mukaan luettuna teollisuuden tutkimus- ja tuotekehitysinsinöörit. Kuitenkin nämä ”kovan tieteen” alueet tuottavat vain noin 30 % kaikista tieteellisistä julkaisuista. Suomessa tieteellistä ja teknistä tutkimusta ja kehitystyötä suorittavan henkilöstön osuus koko väestöstä on maailman korkeimpia. 

Tieteenalat ovat todellakin hyvin erilaisia. Eri tieteenaloilla ja niiden sisäisissä lähestymistavoissa vaihtelevat siis teorian luominen ja soveltaminen, tutkimusaineiston tuottaminen ja käsittely, sekä tulkinta ja merkityksen antaminen hyvin erilaisilla osuuksilla. Oli työ sitten soveltavaa tai teoreettista, se huipentuu ja tiivistyy sen tulosten esittelyksi, eli tieteellisen julkaisun kirjoittamiseksi. Julkaisut ovat tieteen ainoa konkreettinen ja kvantitatiivisesti yhteismitallinen tulos. Tieteellisiä artikkeleita julkaisee maailmassa ehkä noin 50 000 merkittäväksi laskettua kansainvälistä tieteellistä aikakauslehteä. Näiden tiukasti toimitettujen lehtien lisäksi toinen tärkeä julkaisukanava on kansainväliset tieteelliset konferenssit. Tieteelliseen tuotantoon pitää sisällyttää vielä kansallisissa lehdissä ja pienten kieliryhmien kielillä julkaistut artikkelit, tutkimuslaitosten omat julkaisusarjat, tohtoritason opinnäytteet ja monografiat eli kirjat. Verkkojulkaiseminen on myös lisääntymässä, Suomessa viranomaiset ovat laatuluokitelleet 20 000 verkkojulkaisua eli ns. open access-lehteä (sisältyy kokonaismäärään)*.

Toinen tapa arvioida tieteen tuloksellisuutta on sen käytännön sovellukset. Yleisesti ottaen tiede on tuloksellista: se on vaikuttanut yhteiskunnan modernisaatioon henkisellä ja kulttuurin tasolla, tuottanut ennen kokematonta terveyttä ja hyvinvointia, ja vaikuttanut ratkaisevasti teknologisen ja teollisen maailman syntymiseen. Mutta konkreettisten hyötyjen syntyminen on ennustamatonta, ja näyttää vaativan aikaa vuosikymmenistä vuosisatoihin. Se ei oikein sovi yhteen neljän vuoden hallituskauden kanssa. Tiedetään myös, että hyvinkin erilaisten tieteenalojen vaikeasti nähtävät keskinäiset vuorovaikutukset ovat aivan ratkaisevia. 

Tieteen vakiintuneiden käytäntöjen mukaan tulosten arvioinnin tulee olla julkista, asiantuntevaa ja puolueetonta. Arviointiin kuuluu nykyisin ennen tulosten julkaisua tehtävä vertaisarviointi. Ainoa todellinen tieteellinen kriteeri on kuitenkin laajan tiedeyhteisön hyväksyntä. Se syntyy hitaalla ja monimutkaisella tavalla, ja ilmenee lähinnä työn siteerauksen ja soveltamisen kautta. Runsaasti siteeratut työt muodostavat eräänlaisen tieteen kaanonin, eli tiedeyhteisön mielipiteen. Mutta edes vakiintunet tieteelliset käsitykset ja teoriat eivät ole koskaan lopullisia. 

Julkaisutoiminnan laajuudesta voidaan tehdä myös se johtopäätös, että vain pieni osa julkaistusta tiedosta on todella merkittävää. Koska mikään erityinen taho ei kuitenkaan voi tätä merkitystä arvioida, julkaisutoiminta on – ja sen on syytä ollakin – runsasta ja monipuolista. Lukuisat, samoista lähtökohdista tehdyt rinnakkaiset työt ovat tärkeitä. Tulos on voitava tuottaa toistettavasti ja alkuperäisestä työstä riippumattomien tekijöiden toimesta. Tieteessä korostuu myös niin sanotun nollahypoteesin hyödyllisyys. Ja myös ne lukemattomat tutkimukset, jotka eivät pysty todentamaan lähtökohtana olleita oletuksia, ovat omalta osaltaan hyödyllisiä. 

Näin tiede muistuttaa hieman kullankaivajan työtä. Hän kaivaa valtavia määriä maata ja huuhtelee sen suurilla vesimäärillä. Lopulta vaskooliin jää ehkä vain muutama arvokkaan näköinen hippu. Rahoittajan näkökulmasta tieteen hyötysuhde näyttää pieneltä ja riskit erittäin suurilta. On kuitenkin väärin pitää tieteen näennäisen heikkoa hyötysuhdetta osoituksena resursseja tuhlaavasta käytännöstä. Pikemminkin se heijastaa tiedon tuottamisen prosessin yleistä vaikeutta ja laaja-alaisuutta. 

Tieteen merkityksen kasvaessa tutkimuksen rahoitus on eriytynyt ja saanut itsenäisen roolin. Tutkimusrahoitus on samalla muuttanut luonnettaan. Kun toiminta oli aikanaan luonteeltaan vakituisten ja määräaikaisten virkojen täyttöä, sen tilalle on jo pitkälti tullut projektirahoituksen jakaminen. Jopa pysyvien tieteellisten vakanssien hoitajat joutuvat uhraamaan merkittävän osan omaa ja tutkimusryhmänsä työaikaa projektirahoituksen hankkimiseen. Rahoittajien toimintaa kuvastaa hyvin Euroopan unionin tutkimusrahoitus. Rahoitus muotoillaan suuriksi puiteohjelmiksi, ja ne puolestaan pilkotaan varsinaisiksi tutkimusohjelmiksi, niiden hankekoreiksi, ja lopulta erillisiksi projekteiksi. 

Rahoittajat kokevat edustavansa tutkimuksen yhteiskunnallista intressiä, ja he saavat mandaattinsa poliittiselta järjestelmältä. Näin tiede on oikeastaan suurelta osin politisoitunut. Tämä ei tietenkään ole välttämättä huono asia. Kun aikaisemmin tutkimuksen yleislinjoista on päätetty yliopistojen ja instituuttien johtokunnissa, uusi järjestys laajentaa tutkimuksen hallinnollista pohjaa. Tieteen voidaan katsoa jopa demokratisoituneen, mikä vastaa paljon paremmin nykyaikaista käsitystä asioiden hoidosta. 

Voisimme kuitenkin olla huolestuneita tietyistä sivuvaikutuksista. Tieteelle aletaan asettaa lyhyen aikavälin tavoitteita. Kun rahoittajat kokevat olevansa poliittisessa vastuussa, ja ehkä jopa tulosvastuussa, he pyrkivät määrittelemään ohjelmia, joilla on mitattavia tavoitteita. Projektiehdotuksia tekevät tutkijat joutuvat vastaavasti määrittelemään omat hankkeensa vastaamaan näitä tavoitteita. Tuskin kukaan tutkija uskaltaa kuitenkaan luvata tieteellisiä läpimurtoja, vaikka se on kaiken tieteellisen työn perimmäinen tarkoitus. Siksi tuo tarkoitus joudutaan muuntamaan erilaisiksi lyhyen aikavälin tavoitteiksi. 

Rahoittaja pakottaa tutkijat kuvailemaan jo etukäteen projektinsa vaikutuksia. Nämä vaikutukset eivät välttämättä ole tieteen näkökulmasta kovinkaan realistisia. Tieteelle on tyypillistä pitkä aikajänne ja heikko tulosten ennustettavuus. Se sopii huonosti yhteen poliittisen rahoituksen aikaskaalaan. Rahoitusohjelmien tavoitteet ja rakenne joudutaan säännöllisin väliajoin muotoilemaan uudelleen, koska niiden hyödyllisyys poliittisina termeinä kuluu käytössä. 

Tässä prosessissa joudutaan vähitellen tilanteeseen, jossa rahoitusorganisaatiot ja tiedettä tekevien yhteisöjen varainhankkijat ovat eriytyneet ja ammattimaistuneet. Rahoittajien taustalla on erilaisia tieteen vaikutusten ja innovaatiotoiminnan teorioita. Näin rahoitustoiminta muodostaa lopulta eräänlaisen virtuaalitodellisuuden, jossa rahoituksen jakajien unelmatehtaat kohtaavat rahan käyttäjien myyntimiehet. Rahoituksen saajat joutuvat sovittamaan hankkeensa tähän virtuaalitodellisuuteen. He määrittelevät omat tutkimusongelmansa rahoittajien tutkimusohjelmien määrittelemällä käsitteistöllä. Itse asiassa heidän tehtävänsä on pukea usein varsin mielettömältä kuulostava rahoituskieli rationaaliselle ja täsmällisesti määritellylle tieteen kielelle. Pahimmillaan rahoitusjärjestelmä muistuttaa näytelmää, jossa näyttelijät toimivat huolellisesti maalatuissa kulisseissa. Niiden takana tieteentekijät pyrkivät kanavoimaan näiden näytelmien tuottamaa tutkimusrahoitusta omiin pitkän tähtäimen tieteellisiin strategioihinsa. Näin tieteen näennäisen heikko hyötysuhde heikkenee myös täysin aidosti, koska samalla rahoituksella pyöritetään sekä virallista että epävirallista tieteellistä tuotantoa. 

Asiaa tuntemattomasta tämä kuvaus voi tuntua liioitellulta. Jotain kuitenkin kertoo se, että ne harvat tutkijat ja ryhmät, jotka pystyvät tuottamaan tämän kaksoispelin puitteissa aitoja huipputuloksia, saavat palkinnoksi vapautuksen tästä rahoitusjärjestelmästä. 

Yllä olen referoinut omaa kirjaani ”Projektitoiminnan musta kirja”. Lukekaa lisää ja kauhistukaa.

*) korjasin julkaisujen lukumäärät vuoden 2015 tasolle, aiemmat luvut olivat yli 5 vuotta vanhoja.
 

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Kesyyntymisen seurauksia

Mutta jos kesytät minut, niin silloin me toisiamme tarvitsemme,
olisit ainoa maailmassa, elämäni aurinkoinen". 

 
Ketun laulu; Antoine de Saint Exupéryn kirjan ”Pikku Prinssi” mukaan A-K Bently.

Viime vuosina olen opiskellut systemaattisesti paikatakseni vanhentunutta maailmankuvaani. Listallani on ollut mm genetiikkaa ja neuropsykologiaa. Olen juuri lukenut Matt Ridleyn kirjan: Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen. (Terra Cognita 2004). Se oli maailmankuvaa avartava kokemus. 

Kerron muutamia asioita, jotka vaikuttivat itseeni. Geenit ja DNA tiedettiin yleisesti jo 1960- luvulla. Mutta kun geneettinen koodi (genomi) opittiin lukemaan, huomattiin kaikenlaisia outoja asioita. Miksi suuri osa geeneistämme on samoja, kuin vaikka banaanikärpäsellä ja laakamadolla? Siis ihan kirjaimellisesti samoja sekvenssejä. Ja kuitenkin banaanikärpäsen munasta syntyy banaanikärpänen ja ihmisen munasolusta ihminen - ja onhan meillä sentään eroa. DNA ei siis kuvaa suorastaan rakennettamme, pikemminkin niitä osia joista ihminen kootaan. Ja se myös ohjaa kokoamisprosessia. Samoin geenit on aktiivisia säätelijöitä ja käyttäytymisen ohjaajia koko elämän ajan.

Kirjassa on esimerkkejä, miten esimerkiksi aivoja rakennetaan. Miten vaikkapa neuronien aksonit (hermosäikeet) osaavat kasvaessaan etsiytyä juuri tiettyihin soluihin, jotta ne muodostaisivat hyödyllisiä neuraalisia laskentakoneita. Yksi tapa miten kehitys tapahtuu on ajoitus. Kehitysprosessit käynnistetään ja pysäytetään, ympäristön ja ajan ohjaamina, juuri oikeissa kohdissa.

Kirjassa kuvattu kettutarhaesimerkki oli niin valaiseva, että se kannattaa tässä kertoa. 1960- luvulla siperialaisessa kettutarhassa koetettiin jalostaa kesyjä kettuja, niitä olisi helpompi tarhata. Itse jalostus onnistuikin hyvin. Valittiin vain aina juuri ne ketut, jotka vähiten arastelivat ihmistä. Mutta lopputulos olikin yllättävä. Kesyt ketut eivät olleet enää samoja kettuja. Ne olivat kesyjä ja leikkisiä, mutta samalla niistä tuli lyhytkuonoisia, lerppukorvaisia ja kirjavaturkkisia, ja niiden aivot olivat pienemmät kuin villillä ketulla. Eivät ne enää kelvanneet turkiksiksi. Kun tapausta on analysoitu uuden tiedon valossa, osoittautuu että kesyyntymiseen kohdistuva valinta suosii aikuistumisprosessin katkaisemista ennen aikojaan. Kesyllä eläimellä on lapsen piirteet.

Samalla esimerkki osoittaa, että ei ole "kesyysgeeniä", vaan jalostus vaikutti samanaikaisesti hyvin moneen piirteeseen - ja geeniin. Näin on yleisesti. Ajatus "yksi piirre - yksi geeni" tai "yksi tauti - yksi geeni" ei ole totta. Joskus tosin yksittäinen geenivirhe ilmenee sairautena, ja siitä tämä väärinkäsitys on kai syntynyt. Jotenkin, insinöörinä ja ohjelmoijana olen aina aavistanut tämän! Koska piirteiden rajat tulevat ihmisen tekemästä luokituksesta, ”piirre” ei välttämättä tarkoita juuri mitään.

Kesyyntyminen pätee silti yleisesti, sen mutkikkaasta geneettisestä taustasta huolimatta. Koira on pennuksi jäänyt susi. Sillä on pienet aivot ja pienempi koko - ja lauhkea luonne. Ja se on tyhmempi. Sama pätee muihin kesyihin kotieläimiin, mm. nautoihin ja sikoihin.

Sama pätee simpansseihin. Tiedetään aika tarkkaan, milloin ja miksi osa simpanssilaumasta erottui omaksi ryhmäkseen niin tehokkaasti että niistä tuli uusi laji, kääpiösimpanssit eli bonobot. Osoittautuu, että bonobot ovat kesyyntyneitä ja omaksi lajiksi lajiutuneita simpansseja. Pieniä, lauhkeita - ja hieman tyhmempiä.

Myös ihminen on jossain kehityksen vaiheessa kesyyntynyt. Seurauksena oli aivojen koon dramaattinen pienentyminen, jopa keskimäärin 20 % (fossiililöydöt). Nykyisin meillä on pienemmät aivot, ja oletettavasti olemme myös tyhmempiä. Aivojen koolla on saman lajin kohdalla tilastollinen yhteys älykkyyteen, vaikka yksilöllisiä eroja on. Einsteinilla oli pienet aivot, mutta emme kai pidä häntä tyhmänä. Kesyyntyneinä ihmisinä olemme sopuisia, leikkisiä ja sosiaalisia. Miksi näin kävi? Se saattaa liittyä neoliittiseen vallankumoukseen. Kun viljely johti pysyviin isoihin asutuksiin, aggressiiviset ja sopeutumattomat karsiutuivat, joko ne tapettiin, tai työnnettiin asutuksen ulkopuolelle.

En välittäisi tavata muinaista esi-isääni, joka oli oletettavasti isokokoinen, älykäs, aggressiivinen ja arvaamaton.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Modernismi, postmodernismi, brutalismi

Pääkaupunkiseudulla on keväällä 2015 kaksi samansävystä näyttelyä. Emmassa on näyttely ”Pop Art Design”, ja Designmuseossa taas löytyy ”Postmodernismi 1980-1995”. Tämä lienee yhteensattuma, vaikka näyttelyillä on paljon yhteistä. Näyttelyt nimittäin kertovat siitä, mitä tuli ”modernin” jälkeen. Perin kummalliselta tuntui, että pop- näyttelyssä ei vihjattu mitenkään postmodernismiin, eikä myöskään päinvastoin. Aivan kun kyseessä olisi täysin erilliset asiat. Itseni kaltainen taideharrastaja taas ei ymmärrä tällaista eriseuraisuutta. Yhteys kun on täysin ilmeinen, ainakin sellaisen ihmisen silmissä, joka ei saa leipäänsä taiteen ruotimisesta ja luokittelusta. Kummassakin näyttelyssä oli myös ilmeisiä taiteenlajin mentäviä aukkoja, palaan siihen myöhemmin.

Mutta aloitanpa oman ruotimiseni pohtimalla aluksi hieman modernismia. Se ajoitetaan alkamaan 1800-1900 lukujen vaihteessa, ja joidenkin mielestä (myös omasta mielestäni) se jatkuu yhä. Modernismi taiteessa oli mitä ilmeisin kapina perinteistä taidekäsitystä vastaan: sovinnaisuutta, klassisia muotoihanteita, klassisia aiheita ja sievistelevää estetiikkaa vastaan. Taide koettiin pysähtyneeksi ja tunkkaiseksi, eikä se ei ollut samassa linjassa vauhdilla rynnistävän edistyksen, tieteen ja teknologian kanssa. Tällainen kapinointi on tietysti ihmisille mitä luonnollisin reaktio, ja kapinan oireita ja irtiottoja on toki ollut nähtävissä edellisinä vuosisatoina. 1900- luvulla kapina yltyi vastustamattomaksi joukkoliikkeeksi. Modernismin liike levisi myös muille taiteen aloille, kuten arkkitehtuuriin, muotoiluun, kirjallisuuteen ja musiikkiin. Taiteessa modernismi näkyi monenlaisina ismeinä, olen aiemmin kirjoittanut mm. konstruktivismista ja futurismista. 
 
Mutta pahat tavat istuvat lujassa. Ennen pitkää modernismi alkoi kangistua. Se vakavoitui ja alkoi kehittyä auktoriteetiksi. Meillä Suomessa erityisesti funktionalismi omaksui paavin asenteen muotoilussa ja arkkitehtuurissa. Koska modernismi oli itsekin aloittanut kapinaliikkeenä, uusi kapina oli pian vauhdissa.

Englannissa, ja erityisesti Yhdysvalloissa kaupallinen käyttötaide tuli kapinan välineeksi 1950- ja 1960- luvulta alkaen. Kaupallinen mainosgrafiikka, sarjakuva ja viihdekulttuuri eri muodoissaan pyhitettiin. Niitä pelkistettiin, kehystettiin, maalattiin klassisella tyylillä banaaleja aiheita, ja nostettiin gallerioiden seinille. Se oli rienausta ja pyhäinhäväistystä, ja se oli hauskaa. Ehkä parhaiten meillä tunnetaan monitoimimies Andy Warhal Marilyn- ja soppapurkkikuvistaan. Taidemuotoa sanottiin sen kuvaston mukaan pop- taiteeksi. Se yritti myös murtaa taiteen pyhyyttä antamalla tilaa vaihtoehtokulttuureille ja poliittisille liikkeille, ja heittäytymällä häpeämättömän kaupalliseksi. Tämä ei aivan onnistunut: populaarikuvasto kyllä säilyi, mutta kulttuurillinen jatkumo onnistui pyhittämään myös pop- taiteen. Se jäi pysyvästi gallerioiden seinille, ja pyhitettyjen artistien teoksista maksetaan edelleen miljoonia.

Pop- taide tuli voimalla ja järisyttävästi Suomeen Ars 69- näyttelyn myötä, ja myös meillä sitä alettiin tehdä kansainvälisten mallien mukaisesti. Emman Pop Art näyttely esittelee varsin kattavasti pop- taiteen klassikkoja Lichtensteinista Warholiin. Mukana on myös kiitettävästi suomalaisia tekijöitä, kuten Harro Koskisen muoviset sikaveistokset. Näyttely on siis tässä mielessä retrospektiivinen ja akateeminen. Ainakaan minussa se ei herättänyt vastaavaa löytämisen riemua kuin juuri tuo aikanaan näkemäni Ars-69, joka oikeastaan muutti Suomen taide-elämän kokonaan. Ehkä minua nuoremmat kokevat Emman näyttelyn enemmän ilmestyksenä - vaikka pop- taiteeseen onkin totuttu.

Pop herätti siis Suomessa kiivasta keskustelua. Sitä eivät vastustaneet ainoastaan perinteiset vanhoilliset piirit - ne meillä on aina keskuudessamme. Myös politisoitunut nuoriso vieroksui sitä, varmaankin amerikkalaisvaikutteiden ja kaupallisuuden takia. Tästä keitoksesta syntyi uusi kooste, postmodernismi. Kysymyksessä oli tietysti edelleen kyllästyminen moderniin, kapina sitä vastaan. Mutta se oli myös poliittisuutta vastaan. Ironista oli, että postmoderni oli ideologista, sille antoi sisällön ns. ranskalainen uusfilosofia, ennen kaikkea dekonstruktion käsite. Designmuseon näyttely esitteleekin tätä keitosta, enemmän kuitenkin muotoilun näkökulmasta. Mukana on runsaasti selvää pop- taidetta. Osa töistä on kuitenkin myös vakavampia, ne menevät perinteiseen modernismiin, ja jopa art deco tyyliin. Itse koin, että tämä kapinaliikkeenä alkanut suuntaus haluaa tässä näyttelyssä pyhittää itseään, poissa ovat leikittely, lainaukset ja häpeämättömyys. Vaikutelmaa lisäsivät videoruuduilla esiintyvät puhuvat päät, jotka otsa rypyssä pohtivat dekonstruktiota. Tosin itse pohdin myös, ovatko nämä näyttelyn akateemiset piirteet postmoderni vitsi - mutta ei, kai se oli tahatonta, freudilainen lipsahdus.

Entä ne taiteenmenevät aukot kummassakin näyttelyssä? Ensinnäkin, missä on op- taide (optinen taide), joka oli Euroopassa ja Suomessa varsin näkyvää etenkin 1970- luvulla (kirjoitinkin aiemmin Emman mainiosta Victor Vasarely- näyttelystä). Onko tämä puute taidemaailmalle tyypillistä lokerointia, ehkä op- taide pannaankin modernismin lokeroon. Itse panen sen iloisesti pop-taiteen puolelle, etenkin kun kaupallisuuskin on siinä vahvasti mukana.

Olisin myös ottanut etenkin Designmuseoon enemmän arkkitehtuurissa kukkivaa brutalismia - no oli sitä ehkä hiukan. Suomessa brutalismi, tai paremmin betonibrutalismi on käytetty lähinnä haukkumasanana joistakin tahattoman rumista ja epäonnistuneista rakennuksista. Mutta näin englantilaisen dokumenttiohjelman, joka avasi silmät. Se on tietoinen ja selkeä taidesuunta, joka ammentaa muotokieltään etenkin natsi-Saksan sotilaallisista betonibunkkereista ja linnoitusrakennelmista. Tietoisesti (betoni)brutalismia edustavaa arkkitehtuuria löytyykin juuri Suomen ulkopuolelta, erityisesti englannista. Ja kyllä, rakennukset voivat olla todella vaikuttavia, arkkitehtuuria parhaimmillaan.

Näyttelyssä olisi voinut olla mukana vaikka kuvina myös Rudolf Steinerin luomukset, vaikkapa hirviömäiset mutta vaikuttavat antroposofian temppelit, Goetheanum I ja II. Ne edustavat ehdottomasti varhaista postmodernia arkkitehtuuria liioittelemalla juuri sitä mitä modeni vihasi: pömpöösiyttä, ohjelmallisuutta, kansanomaisuutta. Myös Steiner-kattauksen tarjosi viime vuonna Emma. 

Suomessa betonibrutalismia edustaa, ilmeisen tahattomasti, Kaivokadun ns. Makkaratalo. Siihen lisättiin aikanaan, rakennusvaiheessa, luotaantyöntävästi törröttävä parveketaso betonimakkaroineen. Ilmeisesti kaupallisen ahneuden takia, jotta saatiin lisää parkkipaikkoja parvekkeelle. Mutta taloa on minusta turha yrittää suojella, sillä sen kuvottavin ja silmiinpistävin osa, Keskuskadun päällä roikkuneet ajorampit on jo vähin äänin ehditty purkaa. Pois siis koko roska.

Brutaalia Helsinkiä: Kellosaaren voimalaitos. Uljasta ja häpeämätöntä teollisuusarkkitehtuuria. (kuva kirjoittajan, 2015; saa lainata.)



sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Kun maailma oli litteä

Mieleeni tuli, että lapsuudessani ja nuoruudessani - puolisen vuosisataa sitten - asiat olivat aika paljon yksinkertaisempia. Monet tieteelliset läpimurrot olivat joko uusia, tai antoivat odottaa itseään. Maailmamme oli litteä - mutta emme tienneet sitä. Tässä joitain esimerkkejä.

Kosmologia: 3 K taustasäteily oli tiedossa, sen seurauksia maailmankuvalle ei vielä ymmärretty. Sama koski laajenevaa maailmankaikkeutta. Kukaan ei puhunut mustista aukoista (teoria keksittiin 1916). Eksoplaneettoihin (aurinkokunnan ulkopuoliset planeetat) ei vain yksinkertaisesti uskottu.

Fysiikka: alkeishiukkasten perhe oli räjähtämässä villisti lisääntyväksi eläintarhaksi. Kvarkkeja ei tunnettu, eikä niihin liittyvää ns. standardimallia. Kanttimekaniikassa keskustelu kohdistui epädeterminismistä johdettuihin spekulaatioihin, joista ei edes teologia ollut kaukana.

Psykologia: koulun oppikirjassa esiteltiin aika tasavertaisina behaviorismi ja sen korvaajaksi ajateltu psykoanalyysi, joihin suhtauduttiin lievän viileästi. Kuvaa täydennettiin kotikutoisella kyökkipsykologialla. Usko psykoanalyysiin lujittui vähitellen ja säilyi vahvana aina 2000- luvulle asti (kyseessähän on oikeastaan uskonto).

Genetiikka: geenit ja DNA tunnettiin, mutta ne ymmärrettiin mekaanisesti, eräänlaiseksi ihmisen tai eliön rakennuspiirustukseksi. Geenien toiminnasta ja aktiivisuudesta ei tiedetty juuri mitään.

Teknologia: tietokoneet olivat 1960- luvulla valtavia sähköä ahmivia kaappeja, mutta meillä oli hyvin suuret luulot niiden kyvyistä. Nyt kanniskelemme paljon tehokkaampia koneita taskussa, mutta pidämme niitä typerinä - mitä ne ovatkin. Emme osanneet edes kuvitella internettiä emmekä matkapuhelimia. Nyt maailma ja toiset ihmiset ovat tulleet helpommin saavutettaviksi - vaikka ei välttämättä läheisemmiksi.

Ekologinen tietoisuus: se minulla oli jo 1960- luvulla, eikä sen sisältö ole juuri muuttunut (saastuminen, liikakansoitus ja kasvihuoneilmiö olivat todella jo tunnettuja). Mutta silloin meitä oli mitätön vähemmistö, nyt alkaa olla enemmistö.

Neuropsykologia: aivojen jakautuminen toiminnallisiin keskuksiin ymmärrettiin. Yleisesti vallitsi jako ”korkeisiin” aivokuoren toimintoihin ja primitiivisiin ”liskoaivoihin”. Aivopuoliskoihin liitettiin mystifioitu jako rationaaliseen puoliskoon, jota halveksittiin humanistisessa hengessä, ja luovaan puoliskoon, jota näppärät kouluttajagurut yrittivät ”stimuloida” erilaisilla tekniikoilla.

Tuskin kenelläkään yleissivistys on pelkästään koulutiedon varassa. Sitä saa tiedotusvälineistä, lehdistä ja kirjallisuudesta. Ja ainakin itse olen ajatellut, että velvollisuuteni on myös opiskella vakavissani korjatakseni maailmankuvaani.

Tiede ja teknologia muuttavat maailmaa, usein aika vauhdikkaasti. Kulttuuri ja yleinen maailmankuva muuttuvat kuitenkin aika hitaasti. Kopernikaaninen maailmankuva korvasi antiikin staattisen maailman. En ole varma, kauanko muutos vei kulttuurissa, ja miten sitä voisikaan tutkia. Mutta ehkä siihen meni pari sataa vuotta. Darwinin tunnetuksi tekemä evoluutio otti paikkansa kulttuurissa alle sadassa vuodessa. Käsitys maapallon kaltaisen planeetan ja elämän ainutkertaisuudesta universumista muuttunee muutamassa vuosikymmenessä. Joukkotiedotuksen tehokkuus levittää tietoa tieteestä entistä nopeammin.

Maailmankuva on muutakin kuin tieteellistä tietoa. Ekologinen tietoisuus merkitsee ymmärrystä planeettamme resurssien rajoista, mutta silti se leviää tuskastuttavan hitaasti.

Ja nationalismi, rasismi, suvaitsemattomuus ja uskonnollinen kiihkoilu rehottavat, myös meidän maassamme. Sitä on kyllä vaikea ymmärtää.

PS takaisin otsikkoon. Erityisesti nettikeskusteluissa tuodaan usein esille, ettei kirkko koskaan ole väittänyt maan olevan litteä. Tämä ei ole koko totuus! Jo antiikin Kreikassa maan tajuttiin olevan pyöreä (Eratosthenes jopa mittasi maan halkaisijan hämmästyttävällä tarkkuudella), ja toinen aleksandrialainen, Klaudios Ptolemaios piti planeettoja ja maata palloina, ja laati ensimmäisen karttapallon. Litteä maa oli kuitenkin varhaiskeskiajan kristityillä yleinen käsitys, jolle löytyi tukea Raamatusta, ja jota monet kirkkoisät ja teologit tukivat. Vähitellen litteä maa väistyi. Mutta 1300 - luvulla julkaistu Dante Alighierin ehdottoman ortodoksinen  runoelma "Jumalainen näytelmä" palasi litteän maan ideaan. Asia on helppo todentaa, koska teoksesta löytyy kaksikin käännöstä. Kirjasta tuli aikansa menestysteos. Se levisi lukuisina kuvitettuina laitoksina ja tuhansina kopioina ympäri Eurooppaa. Ei ihme, että monet kristityt uskoivat litteään maahan. Luullakseni kirkolla ei ollut asiaan virallista kantaa - toisin, kun kopernikaanisen maailmankuvan, kohdalla, jonka kiistämiseen kirkko kohtalokkaasti lukittui.

Olen muuten nänhyt Ptolemaioksen "Almagestin" käsinkirjoitetun kopion Vatikaanin kirjastossa. Kyllähän teki vaikutuksen!