sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Olemme maan lapsia, olemme tähtipölyä

Kuinka usein tiede asetetaankaan inhimillisen vastakohdaksi. Kuinka tiedettä väitetään emotionaalisesti köyhäksi, ja asetetaan sen vastakohdaksi jotain joka olisi enemmän emotionaalista, mitä ikinä se olisikin: uskonnot, tarinat, runous, taiteet, tunteet. Eikö suuri Johann Wolfgang von Goethe sanonutkin: ”Harmaata kaikki teoria, vihreää vain elämän kultainen puu”.
 
Miksi suuri tiedemies ja suuri runoilija sotkee asiat näin? Vielä oudommaksi asian tekee, että tämän Saksan suurimman hengen omista tieteellisistä ansioista tunnetaan parhaiten värioppi, joka on lapsellista höpötiedettä. Ehkä hän ei ollut pohtinut tieteen olemusta syvällisesti. Mutta miksi hän sitten mustasi sen imagoa? Katso myös juttuni tiedemies Faustista, josta Goethe teki hölmön. Mahtoiko hän suorastaan vihata tiedettä?

Olen ehdottomasti eri mieltä kuin Goethe. Minun on mahdotonta ajatella tiedettä tunteettomana. Ilman tunnetta ei voi tutkia mitään eikä ymmärtää mitään. Emme edes voi ajatella ilman että tunteet ovat mukana. Tieto ja tiede ovat syvästi ja ehdottomasti tunteiden asia. 

Minusta tiede tarjoaa sekä kauneutta että tunteisiin vetoavaa ymmärrystä. Haluan esittää kaksi esimerkkiä: käsitys siitä, mistä me ihmiset ovat tulleet, ja käsitys ihmisen roolista maapallolla.

Uskonnot tarjoavat erilaisia selityksiä ihmisen synnystä. Vanhoissa maailmanuskonnoissa ihminen vain luodaan, hieman töksähtäen. Tai vanhoissa luonnonuskonnoissa hän on sukua eläimille, jotka taas joskus ovat sukua hengille tai jumalille. Luonnonuskontojen kuva on runollisempi ja tunnevoimaisempi, taidan pitää siitä enemmän. Entä millainen on luonnontieteellinen selitys?

Tieteessä ihmisen synty kietoutuu maailman syntyyn. Maailman syntyminen on ollut voimallinen, yllättävä ja äärimmäisen vaikeasti tajuttava tapahtuma. Maailma syntyi prosessina, ja se on edelleen kehittyvä prosessi. Asia vaikuttaa vastaansanomattomalta. Ihminen on ainetta,ja aine taas syntyi energiasta, ja sitten kevyemmistä osasista syvällä tähtien uumenissa. Jotkut tähdet kuluivat loppuun ja lopulta tuhoutuivat valtavissa räjähdyksissä. Ne muuttuivat pölyksi, syntyivät uudelleen, muodostivat uusia tähtiä ja planeettoja, kuten Maan, jonka pinnalla aine järjestyi elämäksi. 

Olemme tähtipölyä. Olemme tähtien lapsia. En voi kuvitella mitään kauniimpaa ja ihanampaa kertomusta.

Entä mikä on elämän tarkoitus tai ihmisen tehtävä? On suuri paradoksi, että pohdimme tätä yhä uudelleen, samalla kun yleisesti ymmärretään, että nykyaikainen tiede syntyi vasta, kun se luopui yrityksestä vastata näihin kysymyksiin. Koska se oli hedelmätöntä, ja oli parempi vastata vain siihen mihin ylipäätään voi vastata, eli kysymykseen: mitä, ja miten.

Biologia tarjoaa lisää aineksia ihmisen osa ymmärtämiseen. Elämä on prosessi, joka kasautuu. Uutta syntyi ja syntyy vanhan varassa. Syntyi elämän molekyyli DNA, joka muuttui, polveili, tuotti eliöitä jotka tulivat yhä erilaisemmiksi. Mutta sama kehityksen virta kulkee noiden eliöiden läpi. Bakteerit, kasvit, eläimet, ihmiset, kaikki kovin erilaisia, ja kuitenkin niin paljon samaa. Olemme kaikki sukulaisia, ja elämän mutkikas prosessi tekee meidät riippuvaisiksi toisistamme. 

Tämän valossa voimme tulkita ja ymmärtää olemassaoloamme, mutta luonto tai tiede ei kerro meille, miten meidän pitää se pitää tulkita. Teemme sen itse, ja vain ymmärryksellämme ja tunteillamme. Esimerkiksi siten, että planeetallamme on vain yksi kehittyvä ja muuttuva elämänmuoto, jolla on valtava määrä ilmenemisen asuja. Ja ainakin itse olen vakuuttunut, että suuressa universumissamme kelluu muitakin elämän pesäkkeitä, ehkä jotkut hieman saman kaltaisia, mutta luultavasti ja suruksemme kuitenkin saavuttamattoman kaukana toisistamme.

Tämäkin tulkinta on hyvin kaunis.