Juustokauppasyndrooma

Italo Calvino kertoo pienoisromaanissaan herra Palomarin ongelmista juustokaupassa. Herra Palomar pitää juustoista, mutta joutuessaan hyvin varustettuun juustokauppaan hän joutuu paniikkiin. Toinen toistaan houkuttelevammat juustot lupaavat kihelmöiviä makunautintoja, mutta herra Palomar ei uskalla tehdä valintaansa. Lopulta hän päätyy ostamaan sen kaikista tavanomaisimman ja arkisimman juuston. Mutta pahinta on, että hän poistuu kaupasta häntä koipien välissä, henkisesti muserrettuna. 

Tunnen ongelman liiankin hyvin, koska kärsin siitä itsekin. Se iskee minuunkin suuren marketin juusto-osastolla - tai helsinkiläisessä kauppahallissa. Koetan tulkita herra Palomarin tuntoja itsessäni. Päällimmäisenä on avuttomuus. Tunnen juustoja niin paljon, että ymmärrän kaupan piilevät lupaukset, mutta en niin paljon, että osaisin navigoida juustomerkkien välissä kuin kala vedessä. Syy on selvä, koska juustokauppasyndrooma pahenee ulkomailla. Toinen ongelma on, että en osta juustoa vain tiettyyn tarkoitukseen, esimerkiksi jälkiruoaksi, ruoanlaittoon, aamiaisen osaksi tai TV:n ja viinilasin ääressä naposteltavaksi. Jos ostaisin, asia olisi helpompi. No, voisinhan ostaa useamman juuston. Mutta silloin sisälläni asuva saituri alkaa motkottaa, ja huomauttaa, että juustohan on oikeastaan turhuutta, ja monta juustoa aivan erityistä turhuutta. Siksi se ehdottaa enintään halpaa monikansallisen tuotannon laatujuustojäljitelmää. Silloin nolostun, koska sorrun juuri samaan kuin herra Palomar.

Viinikaupassa ilmiö on lievempi. Osaksi siksi, että tunnen eri rypälelajeja, tiedän viinien tuotantoalueita, ja osaan jossain määrin tulkita etikettien koodikieltä. Toisaalta tiedän myös viininautinnon subjektiivisuuden: kuinka se riippuu tilanteesta ja ruoasta ja mielialasta. Ja kuinka erilaisia ihmisten mieltymykset ovat. Pidän viinin mausta melkein aina, ja - noloa sanoa - vaikka valinta menisi pieleen, onhan aina jäljellä lisäbonus eli alkoholi.

Mutta kaikkein pahinta on levykaupassa. En oikeastaan edes uskalla mennä Viisikulman legendaariseen Digelius Music - levykauppaan - paitsi jos etsin jotain tiettyä levyä. Vaikka pidän lähes kaikista musiikin lajeista, kaupan levyvalikoiman laatu on tyrmäävä. En kerta kaikkiaan tunne riittävästi näitä maailmanmusiikin tai avantgardistisen musiikin ihania aarteita pystyäkseni minkäänlaiseen valintaan. Levykaupan myyjistä ei ole apua,koska en edes tietäisi, mitä kysyä. Silti kauppa kiehtoo ja vetää puoleensa. Tutkin levyjä asiantuntevan näköisenä, ikään kuin etsisin satunnaista mutta aavistamaani löytöä. Mikä huijari!

Elektroniikan komponentteja myyvässä kaupassa tai rautakaupassa on helpompaa. Tunnen tavaran, ja vaikka myytävät tuotteet myös kiehtovat mielikuvitusta, käyn liikkeissä yleensä vain silloin, kun minulla on menossa joku erityinen projekti. Pärjään myös kirja-antikvariaateissa. Niissä käy kahdenlaisia asiakkaita: jonkun erityisalan keräilijät, ja satunnaisia impulsseja metsästävät. Kuulun jälkimmäisiin, ja kirjallisuuden tuntemukseni riittää nautiskelevaan penkomiseen.

Lyhyt yhteenveto voisi olla seuraava. Nämä valintatilanteet ovat hyvin henkilökohtaisia, ja liittyvät vetovoimaisiin kulttuurin, nautinnon tai harrastamisen alueisiin. Valinta muuttuu ongelmaksi, jos asiantuntemus on riittämätön. Tilanne helpottuu, jos asiantuntemus puuttuu kokonaan, tai jos etsii aivan tiettyä kohdetta.

Entä miten ihminen käyttäytyy tehdessään ehkä tärkeintä päätöstä: elämänkumppanin valintaa? Useimmiten sitä ei onneksi tarvitse tehdä tietoisesti. Luonto, sattuma ja hormonit hoitavat asian, joka olisi aivan liian vaikeaa suorittaa tietoisena valintana. Mutta moni ihminen lykkää valintaansa, kunnes ura ja talous ovat kunnossa. Käykö silloin niin, että ihminen joutuu baarissa, tanssipaikalla tai internetin deittisivustolla herra Palomarin juustokauppaan? Mahdoton tilanne.

Tunnen myötätuntoa.