perjantai 6. syyskuuta 2013

Äly ja superäly

Älykkyys on useimpien mielestä hieno asia. Sitä tavoitellaan ja sitä arvostetaan. Tukijat jopa miettivät keinoja, joilla yksilön älykkyyttä voidaan parantaa. Auttaisiko aivojen magneettistimulaatio, lääkkeet tai implantit? Aina ajan hermolla olevat opiskelijat popsivat ennen tenttiä mömmöjä, ”brain boostereita”. On aivojumppaa, ”aivobicia”. Etenkin Japanissa vanhemmat preppaavat lapsiaan ja laittavat heitä kalliisiin erikoiskouluihin.

Älykkyyttä on vaikea mitata, ja se on käsitteenä vaikea ja kiistelty. Silti on pakko myöntää, että älykkyyden tausta on jollain lailla reaalinen. Jos älykkyyteen liittyvät emotionaalisesti latautuneet oletukset kiusaavat, voisimme käyttää siitä nimitystä ”kognitiivinen suorituskyky”. Jollain lailla se on ihmistä luonnehtiva ominaisuus. 

Voisi olla hyödyllistä ottaa näkökulmaksi ”superäly”. Se on meille tuttu ainakin populaarista tieteiskirjallisuudesta. Tunnemme positiivisen fantasian: maahan tulee ufoilla ylivoimaisen älykäs rotu, joka auttaa meitä ratkaisemaan planeettamme ongelmat. On myös vähemmän miellyttävä versio. Älyltään ylivoimaiset muukalaiset eivät piittaa meistä pätkääkään, tai enintään olemme heidän mielestään kuin torakoita (katso myös kirjoitukseni SETI-projektista).

Mietitäänpä vielä hiukan tätä ”brain boost”- hypetystä. Ensinnäkin, olettakaamme että älykkyys – kognitiivinen kapasiteetti – on ihan oikea ihmisen ominaisuus, vaikkakin se näyttäisi olevan moniulotteinen ja monella tapaa ymmärretty asia. Arkikokemus sanoo, että se vaikuttaa sekä yksilön että yhteisön pärjäämiseen. Jos tarkastellaan yksilöä, liian vähäinen määrä ei näytä olevan hyväksi. Pärjääminen arjen askareissa vaikeutuu, kouluoppi ei mene perille, ja pääsy mukaviin ja hyvin palkattuihin ammatteihin on tukossa. Myös sosiaalisessa elämässä tulee takapakkia. Liian vähällä älyllä varustettu tulee armotta kiusatuksi jo koulussa.

Entä voiko älyä olla liikaa? Kaikki tuntuvat tällaista tilannetta ihailevan tai tavoittelevan, mutta onko se oikeasti sen arvoista? Omat kokemukseni ilmeisen huippuälykkäistä ihmisistä vihjaavat siihen, että se ei ole automaattinen tie onneen ja menestykseen. Huippuälykäs saattaa turhautua lähimmäistensä hitauteen, tai työtehtävät voivat tuntua liian tylsiltä. Älykköseura Mensan jäsenistä tehdyt havainnot osoittavat, että kaikki jäsenet eivät ole menestyjiä sanan banaalissa merkityksessä. Osa mensalaisista toimii aivan tavallisissa ammateissa ja viettää hyvin keskinkertaisen oloista elämää. Toisaalta Mensan jäsenyys on oma valinta. Olettamamme huippukyvyt eivät välttämättä hakeudu Mensaan. He ovat joko liian epäsosiaalisia, tai sitten Mensan tapa mitata älykkyyttä on heidän mielestään älyllisesti loukkaava.

Entä niin sanotut nerot? Ovatko he huippuälykkäitä? Osa heistä varmaankin on. Osa saattaa olla muuten poikkeavia. Ja käsittääkseni hyvin suuri osa neroiksi nimettyjä henkilöitä onkin vain yksinkertaisesti onnekkaita. He olivat oikeaan aikaan oikeassa paikassa, ja tekivät sattumalta onnekkaan ratkaisun.

Oma lukunsa ovat ns. älykkäät idiootit (idiots savants). He ovat ihmisiä, joilla on joku hyvin poikkeuksellinen henkinen kyky. Se voi olla käsittämättömän tarkka muisti, musiikillinen lahjakkuus, päässälaskutaito (esimerkiksi ottaa neliöjuuri 20- numeroisista luvuista muutamassa hetkessä), tai valokuvantarkka piirustustaito. Samalla kykyyn liittyy vakava aivojen vaurio tai toiminnallinen puute. Usein nämä henkilöt eivät juuri hyödy taidoistaan, joskus eivät edes pysty itsenäiseen elämään. Myös monilla autisteilla on poikkeuksellisia erikoiskykyjä. On siis aika opettavaista pohtia, voidaanko tällaisia henkilöitä pitää älykkäinä.

Entä sitten huippuälykkäistä koottujen yhteisöjen hyödyllisyys? Käsittääkseni tällaiset huipputiimit ovat yleensä epäonnistuneet. Jäsenet ovat liian yksilöllisiä ja joustamattomia toimiakseen tehokkaasti tiiminä. Joten erityisesti organisaatioissa älykkyyteen näyttää pätevän sääntö: sopiva määrä on hyväksi, liikaa tai liian vähän haitaksi.

Olisikohan aika esittää johtopäätöksiä? Oma johtopäätökseni on seuraava. Ihmiskunnan saavutukset kirjataan nerojen tai poikkeusyksilöiden saavutuksiksi. Tosiasiassa ne perustuvat suuren ihmisjoukon tuottamaan henkiseen pääomaan. Kunniaa annetaan niille, jotka ovat olleet kasaamassa laadullista hyppäystä, ja varmaan se heille kuuluukin. Mutta tapamme personoida menestystä peittää alleen sen tosiasian, että niin sanottu henkinen edistys on olennaisesti kulttuurillista. Tätä asiaa on vaikea sanoa oikein, sillä toki tarvitsemme myös poikkeusihmisiä. Mutta vielä olennaisempaa saattaa olla, että on olemassa hyvin erilaisia ihmisiä. 

Olen myös pohtinut, voiko älykkyyttä kehittää. Uskon, että aika paljon voi, jos emme pyri kulttuurivapaaseen älyn määritelmään. Uskoakseni älyyn tarvitaan kaksi tekijää: riittävän monimutkaisesti rakentuneet aivot, ja riittävän hyvä ohjelmointi, joka tarkoittaa tietynlaista harjaannusta ja kokemusvarastoa. Ohjelmoinnin kehittäminen on mahdollista koko elämän ajan, aivot ovat hyvin joustavat. Juuri tämän, osin intuitiivisen oivalluksen takia olen vierastanut älykkyyden mittaamista, ja erityisesti olen vierastanut kulttuurivapaan älykkyystestin käsitettä. Sillä sen perusoletus on: ihminen saavuttaa lopullisen älykkyystasonsa noin 16-vuotiaana, eikä se sen jälkeen kehity! Ei hemmetissä, asia ei voi olla niin, tai sitten tällä tavoin määritelty älykkyys on jokseenkin sisältövapaa käsite.

Luodaanpa vielä katse tulevaisuuteen. Voidaanko ihmiskunnan älyn hardware- komponenttia, eli aivojen rakenteellista suorituskykyä kasvattaa evoluution ja geenimuokkauksen keinoin? Arvaukseni on: ehkä, mutta ei kovin paljoa, jos jätämme laskuista hyvin radikaalit muutokset. Minusta näyttää, että ihminen on likimain älykkäin mahdollinen selkärankainen. Olen perustellut väitettä pohtimalla aivojen rakentamista Darwinin laboratoriossa. Kyborgeja olen käsitellyt aiemmin mainitsemassani kirjoituksessa.