Tämä on hirmuista ja jopa pelottavaa.
Koska tiede on jotain hyvin tärkeää. Valistuksen kaudella ja sen
hedelmänä syntyneellä teollisella ajalla tieteestä tuli modernin
valtion tunnusmerkki ja jopa osa sivistystä. Tieteen nähtiin
tuottavan tärkeitä teknisiä ja lääketieteellisiä sovelluksia –
ja jopa ihmisyhteisöt ja talous muuttuivat tieteellisen tutkimustyön
kohteiksi.
Tiede on kuitenkin paradoksi.
Tiedejärjestelmän ylläpitoa ja rahoitusta perustellaan tieteen
hyödyllä. Tieteen kyky edistää hyvinvointia ja suunnata
yhteiskunnan kehitystä on yleisesti hyväksytty fakta. Mutta
paradoksi on tässä: hyväksymme tieteen hyödyllisyyden yleisenä
puitteena, mutta kun mennään yksittäisten tutkijoiden ja
hankkeiden tasolle, hyödyn korostaminen korruptoi ja lamauttaa
tiedettä. Tiede näyttää toimivan parhaiten autonomisena,
sisäisesti ohjattuna, ja silloin, kun se toimii omien intressiensä
ohjaamana. Tässä suhteessa se muistuttaa hämmästyttävästi
toista kulttuurin elementtiä – taidetta.
Vaatimus autonomisesti toimivasta
tieteestä ei ole ristiriitainen. Se ei kiistä tiedon merkitystä
tiedon tuottamisen ohjauksessa. Kysymys on siitä, että tieteellinen
intressi suuntautuu monimutkaisen kulttuurisen ja sosiaalisen
motivaatiorakenteen ohjaamana. Tämä rakenne on monelta osin
tiedostamaton. Sitä on vaikea pukea kielelliseen muotoon,
puhumattakaan sen pukemisesta välittömien hyötyvaikutusten
kuvaukseksi. Meillä on kuitenkin syytä uskoa, että tämä
vaikeasti kuvattava motivaatiorakenne on toimiva. Ehkä voimme
lähestyä sitä negatiivisten esimerkkien kautta.
Galileon päivien jälkeen
vallanpitäjät ovat olleet varovaisia tieteen suitsimisessa. Kirkko
kun sai siinä pahasti näpeilleen ja menetti suuren osan
uskottavuuttaan. Tiedämme kuitenkin muutaman varottavan
poikkeuksen: natsien hallitseman Saksan ja Neuvostoliiton. Valtion
diktatuuri johti molemmissa maissa tiedemiesten joukkopakoon tai
joutumiseen vangituiksi tai surmatuiksi. Saksassa tiedemiehiä
alettiin vainota aluksi rodullisin perustein. Neuvostoliitossa vaino
perusteltiin enimmäkseen poliittisesti, mutta siihen liittyi myös
proletaarinen epäluulo koulutettujen asiantuntijoiden lojaalisuutta
kohtaan. Henkilötasolle ulottuva vaino johti molemmissa maissa
tieteellisen suorituskyvyn laskuun, koska valtiot menettivät
lahjakkuusreservejään.
Suoraa vainoa lamauttavampaa ja
salakavalampaa voi kuitenkin olla sellainen tieteen tekemisen
kontrolli, joka ilmenee tieteen tavoitteiden asettamisena
ulkopuolelta käsin. Tavoitteita olivat Saksassa arjalaisen rotuopin
tukeminen ja rotuopin sovellusten kehittäminen. Biotieteet ja
lääketiede korruptoituivat irvokkaiksi rotu- ja
yli-ihmisprojekteiksi. Neuvostoliitossa tieteen tuli palvella
aatetta, ja sen metodiikan tuli olla joko yhteensopiva ”dialektisen
materialismin” kanssa, tai peräti siitä kehitelty.
Ulkoa päin tuleva tavoitteiden
asettaminen johtaa hyvin outoon tilanteeseen. Tieteessä tulee olla
mahdollisuus kyseenalaistaa myös lähtökohtana pidetyt hypoteesit.
Rehellisesti tehty tutkimus paljastaa ulkoa asetettujen lähtökohtien
virheellisyyden joko tuottamalla negatiivisen tuloksen tai
osoittamalla tutkimusasetelman hedelmättömyyden. Tiukassa
poliittisessa ohjauksessa lähtökohtien arvostelu ei kuitenkaan ole
mahdollista. Siksi joudutaan myös toiseen ulkoisen kontrollin
muotoon: tiedon kriteerien kontrollointiin. Yleensä silloin
nostetaan esiin vetoaminen kanonisoituun auktoriteettiin eli aiemmin
tehtyyn tutkimukseen, joka on tukenut hyväksyttyjä tavoitteita.
Auktoriteetilla on eniten vaikutusta aloilla, joilla teorioiden
todentamiseen ei voi soveltaa loogis-matemaattisia menetelmiä:
historiantutkimus, humanistiset tieteet ja taloustiede.
Neuvostoliitossa matematiikka ja fysiikka olivatkin vähiten
kontrollin turmelemia tieteenaloja.
Natsien ja Neuvostoliiton harjoittama
tieteen kontrolli romahdutti näiden valtioiden tieteellisen tason
hämmästyttävän nopeasti ja perusteellisesti. Natsien hallintoa
kesti vain kymmenisen vuotta, mutta Saksa menetti – ehkä
pysyvästi – asemansa tieteen ja teknologian johtavana maana.
Neuvostoliitto kesti pidempään. Eräs arvio on, että tieteen
korruptointi korruptoi koko Neuvostoliiton ja joudutti sen loppua.
Tieteen tilanne on kuitenkin kaiken
kaikkiaan lohdullinen. Tieteen ulkopuolelta tuleva kontrolli on
pystynyt hidastamaan tieteellistä edistystä vain
poikkeustilanteissa ja tilapäisesti. Näyttäisi siltä, että
tieteen sisäiset käytännöt ovat vahvat ja tiede on hyvin
rokotettu kontrolliyrityksiä vastaan. Tämä pätee suuressa
mittakaavassa ja keskiarvona. Mutta tieteelle tulee sallia mahdollisuus myös erehdyksiin ja harhapolkuihin.
---
Tieteen asema on nyky-yhteiskunnassa
keskeinen. Tieteen olemuksen ja kehityksen pohtiminen auttaa myös
ymmärtämään, miten yhteiskunta, talous ja teknologia kehittyivät nykymuotoonsa. Olen kirjoittanut asiasta perusteellisesti kirjassani ”Tervanpoltosta innovaatiotalouteen”.
