perjantai 25. tammikuuta 2013

Monta Annaa ja sydänkäpyseni – Tolstoin naisia?

Uusi Anna Karenina- elokuva on saanut hyviä ja kohtalaisia arvosteluja. En kuitenkaan aio mennä katsomaan. Syynä ei ole elokuva, ei siinä varmaan ole mitään vikaa. Olen nähnyt muutaman Tolstoin romaanien aiheen mukaan tehdyn ns. länsimaisen elokuvan. Ne aiheuttavat outoja tunteita, ne ovat aivan perusteellisesti väärin. Koska niiden esikuva – venäläisyys ja Tolstoin romaanit – ovat valovuosien päässä, tavoittamattomia. Venäläisten tekemät Tolstoi-filmatisoinnit eivät ehkä ole suorituksina Tolstoin tasolla, mutta ainakaan ne eivät kompastu lähtötelineisiin. Mutta hyvä, jos ei ole lukenut Anna Kareninaa, mikä ettei elokuva olisi hyvin nautittava. Annan tarina on ihmiskunnan kulttuuriperintöä. Elämää suurempi juttu, niinkuin tunnettu elokuvan ystävä sanoisi.

Olen siis suuri Tolstoi-fani. Luin hänen kaikki kirjansa jo nuorena, Anna Kareninan ja Sodan ja rauhan useitakin kertoja. En ole kaikesta samaa mieltä, ja minusta Tolstoi on huonoimmillaan moralisoidessaan ja filosofoidessaan. Ja Kreutzer-sonaatti- novellissa ilmaistu vihamielisyys musiikkia kohtaan on aivan käsittämätöntä. Mutta huonokin Tolstoi … (jne. arvaatte lopun).

Jos haluaa tutustua lähemmin Tolstoihin, kannattaa ottaa koko rat pack, kolmen kopla: Tolstoi, Tšehov ja Gorki. Kirjailijat nimittäin tunsivat toisensa, ja Gorki on raportoinut kahdesta ystävästään suurella sydämellä. Tai oikeastaan Gorki tunsi itsensä hieman oudoksi tässä seurassa, olihan hän nuorempikin. Tšehov ja Tolstoi todella pitivät toisistaan ja kunnioittivat toisiaan syvästi. Tšehov oli vaatimaton ja hienotunteinen, mutta Tolstoin suorasukaisuus oudoksutti ujoa ja hieman estynyttä Gorkia. Kerran Tolstoi kysyi Tšehovilta: ”Irstailitteko kovasti nuorena?” Tšehov, jolla tosiaan oli nuoruudessaan ollut paljon naissuhteita, hymähteli ja nyökkäili, mihin Tolstoi vastasi: ”Minä se vasta olin väsymätön häntäheikki”. Puhuessaan usein ja mielellään naisista Tolstoi saattoi päästellä suustaan sellaisia kansankielisiä rivouksia, että Gorki oli kauhuissaan. Mutta Tolstoi halusi vain olla puheissaan mahdollisimman selkeä ja totuudenmukainen.

Tolstoi oli Gorkin silmissä kaikki kokenut ja kaiken tietävä ja ymmärtävä. Hän koki Tolstoin leikittelevän hänen sielullaan kuin olisi kiusannut kissanpoikasta. Tolstoista hän kirjoitti: ”Hän ei ole ollenkaan niinkuin kuvissa, vahva tai roteva. Vaan pieni ukon käppänä, joka on kuitenkin kuin vanha venäläinen jumala puisella istuimella, ei mahtipontinen niinkuin juutalaisten jumala, vaan ovela. Ja hänen puhetyylinsä oli tavattoman kiehtova ja vaikuttava”. 

Tšehoville Tolstoi sanoi Gorkista: ”Gorki ei ole hyvä ihminen. Naisetkaan eivät hänestä pidä, nehän haistavat hyvän ihmisen niinkuin koirat. Ja hänellä on nenä kuin ankan nokka. Gorki on aina vihainen. Niinkuin seminaarilainen joka on väkisin vihitty papiksi ja tullut vihaiseksi kaikille. Hän on kuin vieraassa maassa, urkkii kaikkia ja kantelee sitten ties mille jumalalle.” Eipä ihme että Gorkilla oli hänen kanssaan hankala olo.

Gorkin mukaan Tšehov ajatteli Tostoista: " ... kun näkee hänen silmänsä ...  liian älykkäät uskovaisen silmiksi. Olen varma että hän on ateisti. Jumalasta hän sanoo: köyhät kaihoavat hänen peräänsä, koska heillä ei ole mitään muuta. Ja rikkaat, koska heillä jo on kaikki muu”.

Tšehov oli kirjoittanut satiirisen novellin ”Sydänkäpyseni”. Siinä kuvattiin muistaakseni aika ilkeästi tyhmää naista. Mutta Tolstoi ei nähnyt novellissa mitään viistoa, vaan hän ihastui siihen ikihyväksi, luki sitä kyyneleet silmissä ja sanoi että Tšehov oli löytänyt venäläisen naisen suuren sielun. Tšehov oli aika hämmentynyt.

Tšehov kirjoitti myös novellin "Anna kaulassa". Sinä virkamiehen esimiehen sutkaus kolmesta Annasta muuttuu todeksi varsin odottamattomasti ja ikävästi. Novellin ihmis-Anna osoittautuu aivan erilaiseksi kuin Anna Karenina, eikä hän todellakaan ole "sydänkäpy".

Kaikki yllä oleva on kirjoitettu, jotta tulisi selväksi, miksi minun on ollut hieman vaikeaa ymmärtää esimerkiksi sitä keskustelua, jota radiossa käytiin elokuvan ja kirjan Anna Kareninasta. Ja miten tästä kirjasta yleensä puhutaan. Olenko lukenut ollenkaan samaa kirjaa? Puhuttiin suuresta ja romanttisesta rakkaudesta ja siitä kuinka rohkeasti päähenkilöt heittäytyvät intohimonsa syövereihin, uhraten rakkauden hyväksi ensin onnensa, ja Anna lopulta henkensä. Ai kuinka se oli ihanan ihanaa. Ja tietysti tottakin mutta miksi se kuullostaa kuin olisi kirjan takakansitekstiä koko romaani?

Miten minä sitten koen tuon kirjan? Ensinnä sanon varmuuden vuoksi, että se on suuri, viisas, vaikuttava ja mahtava romaani. Ja sitten: siinä kaikkitietävä, jumalan kaltainen Tolstoi leikittelee henkilöidensä sieluilla – ja lukijan myös – kuin kissanpennuilla. Kuinka hänen ylivoimainen älynsä preparoi ja leikkelee romaanihenkilöt kappaleiksi ja panee ne mikroskooppiin. Niin, Annahan hajotetaan lopussa myös aivan fyysisesti. Annaa on sanottu täydelliseksi naiseksi, mutta ei hänen päässään näy paljon mitään liikkuvan. Vronski taas on koppava hölmö, ja Karenin turhan tutun oloinen pömpöösi tomppeli. Kareninin virkatoimien kuvaus on viiltävää. Ja Kitty ja Lev hiukan yksinkertaisia niinkuin Tolstoin ihannoimat talonpojat.

Ja kaikki tämä elämän koko kamaluus kiedotaan paksuun ja tunnevoimaiseen venäläisen kerronnan suloiseen poljentoon. Se armahtaa, niinkuin söisi hyvää borssikeittoa ja smetanaa.


Edellä aika vapaasti siteeratut henkilökuvat Tšehovista ja Tolstoista löytyvät kirjasta: Maxim Gorki: Henkilökuvia. Edistys, Moskova 1973.

Täytyypä lukea uudelleen Tšehovin ”Sydänkäpyseni”. Ehkä sitten ymmärrän paremmin naisia ja Annaa – ja Tolstoita. Saatan palata asiaan.




maanantai 21. tammikuuta 2013

Kulttuuriradikaalin tunnustuksia


Helsingin sanomien toimittaja Ilkka Malmberg herätti suuria intohimoja lehtiartikkelillaan, jossa hän kuvasi sankarillisia mutta turhia yrityksiään ymmärtää Kaija Saariahon musiikkia. Malmbergin lähtökohta oli suvaitseva ja kulttuurille avoin. Hän ei ilmeisesti halunnut uskoa sen paremmin kulttuurin elitistisyyteen kuin sen ylettömään vaikeatajuisuuteen. Mutta kun ei. Urheat ponnistukset valuivat hiekkaan ja korkeakulttuurin portit pysyivät lukittuina. 

Voisin valottaa tapaus Malmbergia hieman toiselta suunnalta. Ongelma on ehkä mutkikkaampi kuin ajatellaan. Joten kerron omasta suhteestani korkeakulttuuriin, minulla on siitä tietoisia muistikuvia yli puolen vuosisadan ajalta. Itse olen ollut kulttuurin suhteen paljon Malmbergia ahdasmielisempi. Aloitetaanpa ihan alusta. 

Kasvoin työväenluokkaisessa perheessä. Vanhemmillani ei ollut mitään suhdetta korkeakulttuuriin, mutta ei myöskään sen torjuntaa. Vanhimmat muistikuvani liittyivät radioon, jota kotonani kuunneltiin paljon. Siihen aikaan ei radiosta tullut muuta kuin niin sanottua vakavaa musiikkia. Kansakouluikäisenä muistan hyräilleeni usein radiosta kuulemiani teemoja, ja isäni joskus vitsaili minulle siitä. Sain radiosta pitkäkestoisia korvamatoja, jotka myöhemmin tunnistin George Gershwinin musiikiksi. Samaan aikaan rupesin inhoamaan niin sanottuja kansanlauluja, joissa koleaääninen mies itkuisella äänellä ja pianonpimputuksen säestyksellä jollottaa ”..riiustelen minä tämän kylän tyttöjä..”. Tämä inho on säilynyt.

Sitten tulin murrosikään ja minusta tuli kulttuuriradikaali. En tietenkään kapinoinut vanhempiani vastaan, koska he olivat kansaa, vaan opettajia ja ”kulttuuripiirejä” vastaan. Joten vaikka oopperaan ja konsertteihin sai koululaislippuja, torjuin ne ylpeänä. Ihan kaikkea kulttuuria radikaalit eivät kuitenkaan torjuneet. Meille kelpasivat jazz, elektroninen musiikki ja erilaiset poikkitaiteelliset tapahtumat. Ja tietysti rock, jossa oli 1960-luvulla kapinan aromia. Ja jopa pelimannimusiikki, joka siihen aikaan antoi korvatillikan niin sanotulle hyvälle maulle. 

Pehmenin klassiselle musiikille vähitellen, luullakseni vaimoni vaikutuksesta. Mutta aikaa se vei varmaan ainakin vuosikymmenen. Aloin käydä konserteissa, ja aina silloin tällöin tuli elämys, joka jäi mieleen. Ensimmäinen suuri elämys oli Ravelin G-duuripianokonsertto. Olin sen jälkeen päiväkausia hiukan sekaisin. Ahkerasti konsertissa käymällä tottuu keskittymään kuuntelemiseen ja samalla oppii musiikkiin liittyvää taustatietoa. Oppii säveltäjänimiä, konserttietikettiä, oppii italiankielisiä termejä niinkuin ”scherzo”, ja että sinfoniassa on usein neljä osaa, ja lopulta oivaltaa jopa, mikä on se pahuksen continuo- niminen soitin jolla niin usein soitetaan mutta jota ei koskaan näe. Sitkeästi hankittu kokemus helpottaa musiikista puhumista ja tekee jopa sellaisenkin konsertin hitusen kiinnostavammaksi, josta ei pidä.

Mutta mitä on musiikin ymmärtäminen ja oppiiko sitä? Minusta musiikissa on kysymys jossain määrin asenteesta ja tottumuksesta, mutta se ei selitä kokonaan tapaus Malmbergia. Jotkut asiat vain toimii ja jotkut ei. Musiikin ymmärtäminen on sitä että haluaa kuunnella ja pitää kuulemastaan, ei sen kummempaa. Mutta väkisin ei voi pitää. Avoin kysymys on: voiko sanoa ymmärtävänsä sellaista musiikkia, josta ei pidä. En osaa vastata.

Pitkään jatkuvaan musiikin kuunteluun liittyy mieltymysten muuttuminen. On helpointa alkaa pitää vaikka Mozartista tai Beethovenista, mutta vähitellen ne alkavat tympiä. Ainakin minua ja ainakin rutiinilla vedettyinä. Sen sijaan aloin pitää yhä enemmän atonaalisesta musiikista, kun ensin olin hoksannut, mitä se tarkoittaa. Mutta onko kaikki musiikki todella otettava vakavasti? On musiikkia, johon liittyy niin tiheä kulttuurinen häly, ettei sen pelkästä kuuntelemisesta voi oikein edes puhua. Ei kai kukaan voi nauttia John Cagen ”musiikista” kuunteluelämyksenä. Esimerkiksi koko pitkä kappale pelkkää taukoa, musiikki syntyy kun yleisö  rykii ja vääntelehtii paikoillaan. Enkä oikein tiedä, onko ns. sarjallinen musiikki ylipäätään edes oikeasti tarkoitettu kuunneltavaksi.

Oman kokemukseni mukaan tottumus siis vaikuttaa kuuntelunautintoon. Mutta on myös niin, että ihminen muuttuu vuosien kuluessa, ja eri aikoina pitää erilaisista asioista. Eivätkä kaikki ihmiset koskaan pidä samoista asioista. Tämä on helpompi havaita kirjallisuudesta. Olen lukenut uudelleen romaaneja, joihin ihastuin nuorena. Aika usein lukukokemus on ollut piinallinen. Noin vuonna 1970 luin Wittgensteinin Tractatuksen, joka oli käsittämätön ja luotaantyöntävä. 20 vuotta myöhemmin se oli helppo lukea ja mielenkiintoinen (Onko filosofia ylipäätään sitten kirjallisuutta? Tässä tapauksessa minusta se on enemmän sitä). Saarikosken kääntämää Joycen Odysseusta yritin tuoreeltaan turhaan lukea. Kolme vuosikymmentä myöhemmin se oli helppo nakki. Luin sen välipalaksi painiessani Alastalon salin kanssa – ja sekin lopulta upposi. Toisaalta, lukiolaisena ihastuin Kafkaan ja rakkaus on pysynyt.

Ja sitten pääasiaan eli Saariahoon. En ole kuullut Simonen kärsimystä. Olen kyllä kuullut Saariahon lyhyempiä elektronisia teoksia, olenpa ollut konsertissakin missä itse maestro istui nappuloita vääntelemässä. Ja olen nähnyt oopperan Kaukainen rakkaus. Saariahon musiikista ei kuitenkaan ole jäänyt muistiini paljoakaan. En kärsinyt ylettömästi, mutta välillä pitkästyin hieman. Eli ei se musiikki minulla kauhean hyvin toiminut.

Kaukaisesta rakkaudesta jäi mieleeni lavastus, ja siitä syntyi muunnelma Tšehovin ja Groucho Marxin murjaisusta. ”Jos oopperan lavastukseen kuuluu vesiallas, homma ei ole ohi, ennen kuin solisti on rypenyt siinä”. Sääliksi kävi naisparkaa.

torstai 10. tammikuuta 2013

Aliarvostettu Aleksis ja Taaborinvuoren hyvä ihminen


Tässäpä nyt seuraa kirjoitus, joka ei ole lainkaan ajankohtainen – tai sitten se on aina ajankohtainen. Aihe tuli mieleeni, kun näin, että televisiossa esitetään ties monettako kertaa uusittu elokuva Aleksis Kiven Nummisuutareista. 

Aleksis Kivi on arvostetuin kirjailijamme. Ja samalla myös vähiten arvostettu. Myönnämme kernaasti, että Kivi oli ikäänkuin Suomen Cervantes. Samalla hän oli poliittinen hahmo, suomalaisuutta ajavien keulakuvakseen nostama. Hän todella osoitti, että suomen kieli on kulttuurisesti tasa-arvoinen. Kummallista ja vähän tunnettua on, että juuri Kiven aikana Suomen ruotsalaistaminen – siis ruotsinkielistäminen - oli saavuttanut kaikkien aikojen huippunsa. Kiven ajan suomalaisuusliikkeestä alkoi käänne, jota keisari Aleksanteri II onneksemme vauhditti vuoden 1863 kieliasetuksella. Asetus teki suomen kielestä vihdoinkin tasa-arvoisen kielen ruotsin rinnalle.

Mutta kuinka moni todella on lukenut Kiven pääteosta Seitsemää veljestä nautinnokseen? Uskon että ongelmana on kouluissa tehdyn pakkosyötön ohella kirjassa käytetty vuorosanarakenne. Se rikkoo romaanimuodolle tyypillisen huolellisesti rakennettujen lauseiden jatkumon. Se on vahinko, sillä Kiven lause on todella kaunis. Nykyinen romaanimuoto on tietysti kulttuurinen tottumus, ja valitettavasti Kiven dialogityyli ei tullut tavaksi. Tunnustan kuitenkin itse nauttineeni suuresti Seitsemän veljeksen lukemattomista ihanuuksista. Mutta nyt en kirjoita niistä.

Muuten, kulttuurin pakkosyöttö ei ole vain suomalainen erikoisuus. Italialainen tuttava kertoi, että heidän kouluissaan pakkoluetaan Danten Jumalaista näytelmää. Otan osaa, se on rankka paketti. Olen nimittäin lukenut teoksen itse, vajaa 15 000 yksitoistatavuista säettä kahtena rinnakkaisena käännöksenä tekee säväyksen.

Mutta takaisin Nummisuutareihin. Se on pinnallisesti katsoen vihattava teos, ja erityisesti elokuvaversiona. Meidäthän pannaan nauramaan hassuihin vaatteisiin puetulle idiootille, joka kokee ankaran nöyryytyksen toisensa perään. Kuinka ihanan primitiivisen suomalaista! Vieroksuin koko juttua, kunnes (vuosia sitten) näin kunnollisen näytelmäversion Kajaanin kaupunginteatterissa. Se avasi silmäni Kiven tekstille!

Nummisuutarit on hurja teksti! Se koostuu pitkistä kohtauksista (valmistelut kotona, skandaali häätalossa, kohtaus metsässä, kohtaus majatalossa ja kotiinpaluu), jotka on rakennettu kellontarkasti, ne ovat kuin insinöörin luomuksia. Jokainen kohtaus alkaa seesteisesti. Sitten lämpöä vähitellen lisätään vaihe vaiheelta, kunnes kohtaus päättyy valtavaan huipennukseen. Huipennus ajoitetaan taitavasti, se tapahtuu ennen kohtauksen päätöstä. Huipennusta seuraa sitten pieni tasoittava lopetus.

Kokonaisuudessaan näytelmä on sovinnollinen ja myötämielinen. Silti Kivi on armoton realisti, ihmisten ilkeys ja laskelmointi näkyvät lähes joka kohdassa. Esko ei kuitenkaan ole pilkattavana, hän on pikemminkin katalysaattori, jonka ympärillä tapahtumat pyörivät. Esko on myös hyvä ihminen, ja hänen hyvyytensä näkyy hänen tunteellisessa avomielisyydessään.

Katsoja ei ehkä aivan usko näytelmän sovittelevaan loppuratkaisuun, mikä sekin lienee Kiven tarkoitus. Katuvat pahikset eivät varmaankaan muutu pysyvästi hyviksi. Ja ehkä kiiltokuvamaiset sivuhenkilöt oikeasti alkavatkin muuttua vähemmän hyviksi. Mutta luulenpa, että Eskosta tulee taitava ja ammatistaan ylpeä suutari, ja varmaan hän saa lopulta jopa hyvän vaimon.