Vapauden musiikkia

Laitoin hetki sitten radion auki. Sieltä tuli klassista musiikkia, pianokonsertto, josta ei voi erehtyä vaikka sitä kuulisi vain muutaman tahdin, Tšaikovskin ensimmäinen. Musiikki vei minut välittömästi 1970-luvun alkuun. Ja samalla tuli mieleen paljon muuta samalta ajalta. Maailma avautui silloin niin nopeasti ja niin monella elämän alueella.

Luin jokin aika sitten neuropsykologisen tutkielman musiikista. (Daniel J. Levitin: Musiikki ja aivot, 2010). Ja tietysti Terra Cognitan julkaisema, ei näitä mikään muu taho suomentaisi. Eräs tutkijan löydös oli, että musiikkinäyte tunnistetaan sointivärin eli soundin perusteella. Juuri soinnin, ei melodian. Näin erityisesti, jos on kyseessä musiikin ei-ammattilainen. Tunnistus on salamannopea ja varma, ja jopa sävelkorkeus palautuu oikein mieleen. Kappaleen tai yhtyeen nimi ei välttämättä tule mieleen. Mutta tunnistus palauttaa syvän tunnetilan. (Juuri siksi käännösiskelmät tuntuu niin kamalilta, ne on petosta, soundi on väärä).

Jokainen joka Tšaikovskin tuntee, tietää tämän kappaleen. Rohkea teema lähtee siekailematta käyntiin. Laulava melodia, samalla kertaa kaihoisa, optimistinen ja ylevä, teema paisuu, kohoaa, lähtee lentoon … kunnes se loppuu. Musiikki jatkuu, polveilee, kertoo kertomusta, jossa ei ole sanoja eikä kuvia, ja soundi on edelleen sama - mutta ihana teema ei koskaan palaa.

Helsinkiläisessä yksiössä tuttavani laskee levysoittimen neulan uran alkuun. Maaginen teema alkaa soida, kunnes se päättyy. Hän huokaisee, nostaa neulan uudelleen levyn alkuun. Ja sitten taas, ja taas...

Minulle teema on vapauden musiikkia. Siinä on sama tunnetila kuin Ilja Repinin maalauksessa ”Mikä vapaus”. Siinä on nuori mies, kadetti tai ehkä ylioppilas, nuori nainen, myrskyävä meri, raikas tuuli, uskomaton riemu ja vapauden tunne, kuin kaikki olisi mahdollista. Pateettistako? Kyllä, ehdottomasti, ihanan pateettista. Se ei ole paha asia kun se on tehty sellaiseksi tarkoituksella.

Nuorena avautuivat muutkin asiat. Kuten rock and roll, jazz, Bach, kansanmusiikki. Vain yksi tahti Rolling Stonesin musiikkia tai Jimi Hendricksin kitaran ääni, ja tunnistan sen sekunnin murto-osassa ja siirryn tuolle niin monen halveksimalle vuosikymmenelle. Ja taide, Ars-näyttelyt avasivat aivan toisenlaisen taiteen maailman kuin koulussa opetettu akateeminen ja pölyinen galleriataide.

Sitten tuli niin paljon muuta. Tuli perhe ja työ ja kiire, jonka ymmärsin vasta jälkeenpäin. Mutta vapauden musiikki ei lakkaa. Kaikki on mahdollista.