Eräs huijari, Sigmund Freud ?

Olin ajatellut kirjoittaa psykoanalyysin morbidista vaikutuksesta sekä korkeakulttuuriin että populaarikulttuuriin. Huomasin aiheen kuitenkin hankalaksi. Ongelmana ei ole tällaisen vaikutuksen demonstrointi, itse asiassa se on liiankin helppoa. Ongelma on se, että viittaus psykoanalyysiin tällaisen tarkastelun yhteydessä antaa psykoanalyysistä aivan liian hyvän kuvan. Yleisesti luullaan, että psykoanalyysi olisi jonkinlainen lääketieteen suunta, sielunhoidon ja terapian hyväksytty menetelmä, tai jopa filosofinen aatesuunta. Siis jotain käytännössä toimivaa, hyväksyttyä ja hyväksyttävää.

Se ei ole sitä. Psykoanalyysi on uskomaton ja outo ihmismielen harharetki ja joukkohysterian muoto, ja eräs häpeällinen jakso tieteen historiassa. Freudin rinnalla jopa Lysenko kalpenee, hän kun oli vain tavallinen moukka.

Tarkoitus on edelleenkin kirjoittaa psykoanalyysin ja kulttuurin suhteesta (katso kirjoitus). Mutta ennen kuin voin sen tehdä, on tarpeellista ja suorastaan moraalinen velvollisuus kertoa jotain psykoanalyysistä. Se on tämän kirjoituksen tarkoitus. Tällaista kriittistä aineistoa kyllä löytyy muualtakin runsaasti. Joten lähinnä siteeraan aineistoa lyhyesti.

Aloitetaanpa alusta. Aikanaan Sigmund Freud ja hänen aikalaisensa tekivät joukon tavattoman teräviä ja sattuvia huomioita ihmismielestä. Näitä havainnoista tärkeimpiä on se, että tajuinen minämme on vain pieni osa mielemme toimintaa. Suurin osa siitä aivotoiminnasta, joka tekee meistä tuntevia ja ajattelevia olentoja, on meille saavuttamatonta, emme voi tajuta siitä välittömästi mitään. Freud oivalsi myös muistin epätarkkuuden ja häilyvyyden. Tosin Freud ajatteli, että muistitieto tallentuu uskollisesti, vaikka kaikkea ei voi palauttaa mieleen. Hänelle muisti oli kuin arkeologien kaivaus, totuus löytyisi penkomalla tunkioita. Tosiasiassa muisti on joustava.  Muistikuva ei ole  pysyvänä hahmo, vaan se rakennetaan sekalaisista aineksista tarvittaessa ja tarkoituksenmukaisesti.  Freud myös aavisti, pikemminkin kuin tiesi tunteiden keskeisen roolin mielen mekanismissa.

Juuri tiedostamattoman mielensisällön keksiminen on Freudin suuri ansio. Hän oli todella aikanssa etevimpiä psykologeja, ja hänen monet arvelunsa muistin toiminnasta on vahvistettu myöhemmässä aivotutkimuksessa.  Mutta sitten tapahtui jotain valitettavaa. Hän rakastui liikaa omiin teorioihinsa. Psykoanalyysistä kehittyi vähitellen uskonlahkoa muistuttava yhteisö. Se oli harjoittajilleen taloudellisesti erittäin kannattava, mutta sen hoitotulokset olivat heikkoja ja jopa sepitettyjä. Ja psykoanalyysillä oli myös pimeä puolensa. Freudin terapia keskittyi torjuttujen muistojen esiin kaivamiseen.

Nykyisin katsotaan, että torjunnan käsite on kiistanalainen. Kaikkea emme voi muistaa, mutta siihen on omat ja varsin arkiset syynsä. Trauman aiheuttama ns. psykogeeninen muistinmenetys kyllä tunnetaan, mutta se on äärimmäisen harvinainen tila. Freud kuitenkin uskoi siihen. Ensin hän käytti apuna hypnoosia, mutta huomasi sitten sen epäluotettavaksi. Hypnoosissa potilaat ovat johdateltavia, ja tuottavat mielellään terapeuttia miellyttäviä muistoja. Freud myös uskoi potilaidensa kertomuksiin seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Myöhemmin hän muutti mielensä, ja ajatteli että ne ovat pääasiassa sepitettyjä. Hyväksikäyttö oli pikemminkin terapeuttien päähänpinttymä. Analyysin kautta etenkin yhdysvalloissa tuotettiin suuri määrä valemuistoja. Julkaistiin jopa kirjoja, joiden avulla ihmiset opetettiin kaivamaan muistoistaan merkkejä "hyväksikäytöstä".  Kupla puhkesi vasta 1980- ja 1990 luvuilla. Siihen asti ja sen jälkeenkin väärät muistikuvat johtivat kohuttuihin oikeudenkäynteihin, jotka tuhosivat monen ihmisen elämän.

Toinen psykoanalyysin lankeemus on usko sen kaikkivoipaisuuteen. Psykoanalyysillä ei kuitenkaan pitäisi hoitaa potilaita, joilla on skitsofrenian tyyppisiä oireita. Anaalyysi saattaa silloin vahvistaa potilaiden uskoa omiin harhoihinsa, ja viedä heidät entistä kauemmas todellisuudesta.

Tuntuuko kritiikki hieman tiukalta? Jos tuntuu, niin jatketaan siteeraamalla niitä, jotka ovat perehtyneet asiaan itseäni paremmin. Näin kirjoittaa henkilö, joka alkoi tutkia Freudin perinnettä avoimesti ja hyvin tarkoituksin:

”Toisin kuin kirjaa aloittaessani kuvittelin, psykoanalyysin takaa ei löytynyt lainkaan tieteellisiä perusteita. Sekä alkulähteille palaaminen että nykypsykoanalyysiin perehtyminen olivat suuria pettymyksiä.” Osmo Tammisalo: Tavataan ensi viikolla. Terra Cognita, 2007.

”Yleensä psykoanalyysin puolustajat eivät ole luonnontieteilijöitä ... Psykoanalyysi on pikemminkin vetäytynyt humanistisille aloille, esimerkiksi kirjallisuuteen, naistutkimukseen tai taide- ja psykohistoriaan”. (sama)

Puolustaessaan psykoanalyysia sen kannattajat korostavat aiheen syvällisyyttä ja vaikeaselkoisuutta seuraavasti: ”Psykoanalyyttisiä tulkintoja ei voi todentaa menetelmillä, jotka ovat riippumattomia psykoanalyyttisistä teorioista”. Siis tosiasiassa koko aihe on hermeettisesti suljettu. Se on itseensä sulkeutuva mysteeri. Yritettyään turhaan avata tätä mysteeriä Tammisalo joutui vetämään johtopäätöksensä: ”Mutta mikä on se psykoanalyyttinen teoreettinen tieto, jonka soveltaminen onnistuu vasta vuosien analyysin jälkeen? Vastaus ... voidaan tiivistää seuraavasti: kukaan ei tiedä.”

Eikö todellakaan edes Freudin oma elämänkertatieto tai potilasaineisto voi tarjota todisteita? Ei, sillä aineistoa ei oikeastaan edes ole. Esimerkiksi hyväksikäyttöaineiston hän itse myöhemmin selittää sepitetyiksi fantasioiksi. Freud myös tuhosi systemaattisesti omat muistiinpanonsa, ja vanhempia kirjoituksiaan hän muutteli mielin määrin uudelleen. Freud oli paitsi eksentrikko, myös väärentäjä ja  tieteellinen huijari. Ehkä häntä voi myös hieman ymmärtää, sillä tieteeseen kuuluu myös näkemyksellisten tutkijoiden harhapolut. Ja tutkimusetiikan standardit olivat Freudin aikana väljemmät.

Ja sitten valotetaan hieman psykoanalyysin kulttuurillista jalanjälkeä, vaikkapa uskonnon puolella. ”Psykouskonnollisuudessa ateismikin on muuttunut paheksuttavasta jumalattomuudesta diagnosoitavaksi sairaudeksi. Neuroosi ottaa helvetin paikan uskonnottomuuden palkkana”. Janne Kivivuori. Psykokirkko: Psykokulttuuri, uskonto ja moderni yhteiskunta. Hanki ja jää. Gaudeamus, 1999.

Ja Kivivuori jatkaa: "Psykoanalyysi ja monet muut vuosisadan vaihteen terapeuttiset liikkeet hyödynsivät käytäntöjä, jotka ovat peräisin uskonnollisesta perinteestä (tunnustus, rippi). ..omaksuessaan psykoanalyyttistä perinnettä kirkko ei siis lähestynyt tiedettä, vaan toista sosiaalista liikettä.”

Suhde oli siis molemmin puolin hyödyllinen. Psykoanalyysi omaksui kirkon perinteet: perisynnin, tunnustuksen ja ripin. Vastavuoroisesti kirkko tukeutui myöhemmin psykoanalyysiin modernisoidessaan oppiaan. Sen retoriikkaan kuulunut paheksunta, tuomitseminen ja vihapuhe ovat muuttuneet sielunhoidolliseksi terapiapuheeksi.

Paras esimerkki on homoseksuaalisuus. Se ei enää olekaan kuolemalla rangaistava pahe ja kauhistus, vaan sielun särö, johon kirkko yrittää myydä eheyttämistä. Eheytyksen käsite käy laajemminkin vastauksena modernin ihmisen oletettuun ahdistukseen ("sielun hätä"), ihmisen terapian kaipuun virittäjänä.

Psykoanalyysi osoittautuu suorastaan totalitaariseksi. Se ei suinkaan rajoitu siihen, että se haluaisi hoitaa vain sairaita. Päinvastoin, psykoanalyysi näkee ihmisen käyttäytymisen ylipäätään ongelmallisena, kompleksien riivaamana, epäoptimaalisena. Se haluaa tarjota universaalia ja konfliktipohjaista selitystä ihmisenä olemiseen, ja samalla laajentaa terapian markkinoita rajattomasti.

Jos joku näkee tässä paralleeleja uskontojen kanssa, vika ei ehkä ole lukijan silmässä.

PS: Olen myöhemmin korjaillut kirjoitustani, ja osoittanut suurempaa arvostusta Freudia kohtaan.  Hänen etevyytensä ja näkemyksellisyytensä ovat kiistattomia. Valitettavasti psykoanalyysi muuttui lääketieteestä  kristillis-juutalaiseen traditioon nojaavaksi henkiseksi liikkeeksi, eikä Freud voi olla vastuussa myöhempien ja fanaattisimpien kannattajien ylilyönneistä.

Tervetuloa kosmokseen, LGM

Tämä juttu käsittelee niin sanottua Fermin paradoksia. "Missä kaikki ovat?". Ja LGM tarkoittaa tietysti "Little Green Men". Ne piileskelevät kaverit. Minulla ei ole uutta informaatiota Fermin paradoksista. Tai ehkä onkin. En esimerkiksi käsitä, miksi se on paradoksi. Minusta se on ihan rehellinen kysymys, ja sen pitäisi olla nöyrä kysymys. Niin kuin kaikki suuret tieteelliset kysymykset.

Kysymyksen esitti paradoksin nimellä fyysikko Enrico Fermi. Minusta se kuvastaa jonkinlaista nokkavuutta. "Me tehtiin pommi, jolla voidaan räjäyttää planeetta paskaksi. Ja kohta me räjäytetään koko galaksi paskaksi. Joten miksi meitä ei noteerata!" Selitän kohta, miksi Fermin "paradoksi" närkästyttää minua.

Mutta se uusi lähestymistapa on tässä. Se on tiedon ja konseptien dynamiikka ja evoluutio. Katsotaanpa, miten käsitykset elämän ainutkertaisuudesta ovat kehittynyt viimeisten vuosisatojen ajan.

Alkuun olimme yksin. Olimme vain me, ja ympärillämme salaperäiset ja pelottavat luonnon voimat. Ja henget. Meillä on ollut taipumusta tulkita luontoa elollisena ja henkien kansoittamana. Ehkäpä tästä ikiaikaisesta alkuasetelmasta johtuu, että meidän on helppoa kuvitella myös pienten vihreiden miesten olemassaolo. Mutta sitten kävi niin, että kulttuuripiirimme olennaiseksi elementiksi vakiintui tiukan monoteistinen maailmankuva. Ja se teki lopun lukuisista hengistä, on vain yksi henkiolento (tai ehkä kolme, asia on hiukan sekava). Samalla tuo maailmankatsomus alkoi käyttää absoluuttista maallista valtaa, johon sisältyi myös sen määritteleminen, mitä maailmasta tiedetään, ja mitä siitä saa tietää. Ja tuossa maailmassa ihminen oli yksin, ja maa hänen jalkojensa alla oli ainoa maailma. Eli nyt ollaan ajassa noin 500 vuotta sitten.

Mutta sitten asiat alkoivat muuttua. Maailmankuva ei enää ollut uskottava. Se paljasti riittämättömyytensä vapaan ajattelun armottomien testien alla, ja lopullinen sysäys tuli, kun ihminen alkoi tutkia maailmaansa uudella instrumentilla, teleskoopilla.

Kun maa sijoitettiin kiertämään aurinkoa, muista planeetoista tulikin saman kaltaisia maailmoja. Maailmamme ei enää ollut ainoa, niitä olikin äkkiä monta. Ainakin seitsemän. Ja samalla syntyi aivan uusi ajatus. Jos maailmoja on monta, ne on helpointa kuvitella saman kaltaisiksi kuin omamme. Joten miksei niillä olisi myös omat asukkaansa, niin kuin tuntemattomilta mantereiltakin oli löydetty uusia ennen tuntemattomia kansoja.

Eikä tässä vielä kyllin. Jo Galileo oivalsi, että kaukaiset tähdet ovatkin aurinkomme kaltaisia, ja ehkä niilläkin olisi omat planeettakuntansa. Joten muutamassa vuosisadassa mahdollisten maailmojen määrä hyppäsi yhdestä hyvin suureksi, ainakin satoihin tuhansiin. Alkoi siis näyttää hyvältä pienten vihreiden miesten näkökulmasta. Mutta yksi ongelma jäi. Kuka oli luonut tuon väen? Pyhät kirjat eivät tarjonneet ratkaisua, joten niiden tarjoama vastaus tulkittiin negatiiviseksi. Ihminen oli taaskin yksin maailmankaikkeudessa.

Kunnes tuli Darwin, luonnonvalinta, ja näkemys elämän synnystä luonnollisena prosessina. Vaikka uudet ajatukset herättivätkin tulikivenkatkuista vastustusta, tiedemaailma kääntyi yllättävän nopeasti niiden kannalle. Ajatuksen vastustajien ylläpitämä ankara meteli peittää alleen sen, että elämän synnystä vallitsee tavattoman laaja konsensus. Joten ainakin yksi asia on selvä. Pienille vihreille miehille annettiin uusi mahdollisuus.

Mutta sitten alkoi kosmisilla ystävillämme mennä heikosti. Planeettaluotaimet ja uudet tutkimusmenetelmät paljastivat, että oman aurinkokuntamme muut planeetat olivatkin kaltaisellemme elämälle hyvin vihamielisiä. Kun 1700- luvulla ajateltiin, että vieraat maailmat olivat omamme kaltaisia, siirryttiin nyt toiseen äärimmäisyyteen. Oma maailmamme olikin taas ainoa elämälle suopea paikka. Alettiin jopa epäillä vieraiden planeettakuntien mahdollisuutta.

Mutta tiede ei ollut sanonut viimeistä sanaansa. Pari vuosikymmentä sitten löydettiin ensimmäinen eksoplaneetta, eli oman aurinkokuntamme ulkopuolinen planeetta. Nyt niitä tunnetaan jo lähes 700, ja tunnettujen eksoplaneettojen määrä lisääntyy eksponentiaalisesti. Vaikka täysin maan kaltaisia planeettoja ei vielä tunneta, se johtuu vain siitä, että ne ovat liian pieniä nykyisille havaintomenetelmille. Samalla on varmistunut muitakin elämän universaalisuutta tukevia havaintoja. Elämälle välttämätön vesi onkin tavattoman yleistä, ja samoin on muiden, tuntemamme kaltaisen elämän synnylle tärkeiden kemikaalien laita. Puhumattakaan siitä, voisiko elämä ehkä lähteä alkuun jollain toisella kemikaalikimaralla.

Joten tieteellisen evidenssin evoluutioon nojaavan päättelymme lopputulos näyttää seuraavalta: vähäisiä takaiskuja lukuun ottamatta tieteellisesti varmennetut todisteet maan ulkopuolisen elämän mahdollisuuksien puolesta ovat jatkuvasti lisääntyneet. Mahdollisuus ei tietenkään ole sama asia kuin sen toteutuminen. Mutta tässäkin asiassa tieteellinen aineisto karttuu puoltamaan pienten vihreiden miesten asiaa. Elämän synty ei missään tapauksessa ole sattuma, vaan sopivissa olosuhteissa etenevä fysikaalinen prosessi. Samalla ymmärretään, että elämän ja ei-elämän raja ei ole mikään selvästi erottuva viiva, vaan enemmänkin luokittelukysymys. Elämän synnyn prosessi perustuu yhdisteiden ja muotojen järjestyksen asteen vaiheittaiseen kasvuun, ja jokainen uusi vaihe avaa myös uusia mahdollisuuksia.

Myös kysymys älykkäästä elämästä on saanut lisävalaistusta. Neuropsykologia ja eläinten käyttäytymisen tutkimus ovat osoittaneet, että raja ajattelun ja ei-ajattelun, tietoisen ja ei-tietoisen, siis inhimillisen ja eläimellisen välillä ei ole jyrkkä. Jos asiaa hieman kärjistää, maapalloa ei kansoita yksi ajatteleva laji mykkien luontokappaleiden laumassa, vaan oikeastaan planeettamme elämä onkin vain yksi ja sama eliö lukuisine variaatioineen.

Joten oma johtopäätökseni on: hyvältä näyttää, pienet vihreät miehet! Fermin kysymyksen esittäminen on kosmista koppavuutta, johon toki voidaan suhtautua ymmärtävästi. Kysymys siitä, miksi pienet vihreät miehet eivät vastaa soittoomme, on myös aidosti tyhmä, olisi luullut pätevän fyysikon ymmärtävän jotain mittakaavojen päälle. Vastaus löytyy myöhemmästä hakuteoksesta: Linnunradan käsikirja liftareille. "Avaruus on suuri. Se on paljon suurempi, kuin edes osaat kuvitella". Ihmislajin elinkaaren mitta kosmoksessa on niin häviävän lyhyt, että pieni vihreä mies ei ole ehtinyt puhelimeen, ja tuskinpa tuo puhelin on vielä edes soinutkaan.

Vastaukseni Fermin kysymykseen siis ohittaa ansibelit, valoa nopeamman matkustamisen ja käytännölliset madonreiät. Paholaisen asianajajana vastustan ihmettä - ja ihmeen kaupalla tämä asenne toivottaa pienet vihreät miehet tervetulleiksi kosmokseemme.

PS: Katso myös arvio linnunradan sivilisaatioiden lukumäärästä (vajaa 5000).

PS2: (marraskuu 2013): löydettyjen eksoplaneettojen määrä ylittää 1000.  Kepler- luotaimen (rakennettu löytämään eksoplaneettoja) datan mukaan ns. elämänvyöhykkeellä (nestemäistä vettä esiintyy) kiertävien maankaltaisten  planeettojen lukumääräksi linnunradassa arvioidaan 2 miljardia.

Talvivaaran kaivos teki vanhanaikaisen

Pari viikkoa sitten luin Talouselämä- lehdestä Talvivaaran kaivoksen väistyvän johtajan ja suurimman henkilöomistajan haastattelun. Siihen sisältyi talousuutisille tyypillistä huonojen aikojen harmittelua. Ei menneet bisnekset ihan niin kuin oli suunniteltu. Liikevoitto kun supistui puoleen, eli viiteen ja puoleen miljoonaan. Ja ympäristökysymyksetkin olivat tuottaneet johtajalle pettymyksen.

Pettymyksen! Voi hyvänen aika. Kyseessähän on suurin ympäristöskandaali Suomessa vuosikymmeniin. Saadaan mennä aika kauas ajassa taaksepäin, ennen kuin vastaavia löytyy. Niinkuin Kemiran Porin tehtaan silmättömät silakat, Nokian dioksiinijätteet, Helsingin Kyläsaaren jätelaitoksen ja Lievestuoreen jätelammikon. Ja ehkä joku vielä muistaa sen romanttisen merihenkisen rosvon, laivurin, joka kävi pudottamassa muutamia myrkkytynnyreitä öisen Suomenlahden syvyyksiin.

Sivuasia. Pieni pettymys. Talvivaaran tapaus näyttää julkisuudessa tahalliselta ympäristörikokselta, joka ryvettää sekä yhtiön, että suomalaiset ympäristöviranomaiset. Eikö edes yrityksen pörssiarvo merkitse enää mitään nopeiden tuotto-odotusten rinnalla. Minkälaiset mahdollisuudet yhtiöllä on tämän jälkeen kehittää toimintaansa paikkakunnalla? Mieleen tulee myös ne valtavat uudet malmilöydökset, joita Lapissa on viime aikoina tehty. Kauhistuttaa ajatella, miten vaikeaksi noiden luonnonvarojen hyödyntäminen nyt tulee. Ja ehkä vielä enemmän kauhistuttaa, mitä Lapin luonnolle ja ihmisille tapahtuu, jos nuo luonnonvarat hyödynnetään.

Kaivostoiminnalla on synkät ja pitkälle historiaan ulottuvat ekologiset jalanjäljet. Jo antiikin Roomassa surkuteltiin kaivosten ympäristötuhoja ja kaivosmiesten kurjaa elämää. Ympäristötuhoihin kiinnitti aikanaan huomiota myös maineikas kaivostoiminnan ja minerologian isä Georgius Agricola (1494 – 1555). Kaivostoiminnassa näyttää heijastuvan myös kolonialismin epäoikeudenmukaisuus: Metallimalmien ja kivennäisaineiden kaivaminen ja jalostus tuottivat modernin teollisuuden tarvitsemat perusraaka-aineet. Mutta kolonialistit ja heidän palatsinsa kukoistivat Euroopan rikkaissa metropoleissa, kun taas kaivosten tuhoama luonto ja kuolleet ja sairastuneet ihmiset jäivät siirtomaiden vaivaksi. Jopa meilläkin on Pohjois-Suomen luonnonvarojen hyödyntämisessä nähty kolonialistisia sävyjä.

Tunnen myös myötähäpeää. Olen tähdentänyt oppilailleni, kuinka teollisuuden tuottama arvo syntyy monen vaiheen kautta arvoketjussa, jonka lähteet ovat tavallisten kansalaisten arvoissa. Ja kuinka nuo arvot ovat yhä lisääntyvässä määrin ei-rahallisia. Ja kuinka ekologinen jalanjälki ja eettiset kysymykset tulevat kulutuskäyttäytymistä ohjaaviksi voimiksi. Enkä suinkaan itse ole tätä keksinyt, vaan asiasta vallitsee laaja konsensus. Mutta näinkö vähän uusi ajattelu todella vaikuttaa käytännön tasolla? Vai mielletäänkö teollinen arvoketju niin turvallisen pitkäksi, ettei toisesta päästä toista päätä näy?

Postia sivistys?yliopistosta

Postiluukusta putkahti vanhan mutta uudistuneen opinahjoni tiedotuslehti, "Aalto university magazine". Sisältö oli pääosin suomea, mutta toimitus uhkaili englanninkielisen osuuden kasvattamisella. Mikäpä siinä, pärjäilen kyllä suomen ohella myös apinaenglannilla. Pikkuisen pani miettimään, kenelle "magazine" on tehty. Ehkäpä juuri minun kaltaisilleni, ja englannin kieli on pantu siihen muistuttamaan maailman muuttumisesta globaaliksi, mikä erään näkemyksen mukaan tarkoittaa: englannilla käyväksi. Ikään kuin minun ikäpolveni insinöörit eivät olisi sitä työelämässä oppineet jo vuosikymmeniä sitten. Mutta onhan se mukavaa että pitkään umpiossa hautunut suomen yliopistoelämäkin alkaa kansainvälistyä. Tervetuloa maailmaan, Aaltolaiset! (Jos tässä on lukijan mielestä tarpeetonta sarkasmia, kannattaa lueskella vertailevia tilastoja eri maiden yliopistojen kansainvälisyydestä, tai palauttaa mieliin eräiden johtavien poliitikkojen haaveet ulkomaalaisille opiskelijoille lätkäistävistä lukukausimaksuista).

Aalto-yliopisto syntyi muistaakseni suunnilleen yhtä aikaa yliopistolain muutoksen kanssa, joka herätti muutama vuosi sitten tulikivenkatkuista keskustelua. Tuo lakihan vie yliopistot hallinnollisesti kauemmas valtiosta, tuo ulkopuolisia tahoja hallintoon, ja kannustaa itsenäisempään rahoituksen hankintaan. Tätä asiaa en nyt halua kommentoida, mutta on siinä varmaankin sekä hyviä että huonoja puolia.

Mutta se varsinainen tulikivenkatku syntyi käsitteen "sivistysyliopisto" ympärille. Kiivaimpien kommenttien mukaan yliopistolain muutos tuhoaa meiltä sivistysyliopiston, lähes kaikki kommentoijat näyttivät olevan sitä mieltä. Paitsi filosofi ja kansleri Ilkka Niiniluoto, jota pidän monestakin syystä yhtenä valtakunnan viisaimmista miehistä.

Mutta mikä se on se sivistysyliopisto, ja aiotaanko Aalto-yliopistosta tehdä sellainen? Hiukan tuntuu siltä, että sellainen ei edes juolahda mieleen. Tekniikkaan ja talouteen paneutuvan opinahjon katsotaan olevan joltain toiselta planeetalta. Enintään sivistysyliopiston taakka voitaisi sälyttää taideopiskelijoiden luisuille hartioille.

Näyttäisi, että humanistit ovat omineet sivistysyliopistoaatteen itselleen. Asiassa viitataan myös Wilhelm von Humboldtiin (1767-1835), ja hiukan sekavaan J.V. Snellmaniin. Kannattaa kumminkin muistaa, että Wilhelmin veli Aleksander oli luonnontieteilijä, ja hänen vaikutuksestaan sivistysyliopiston esikuvana pidetty Berliinin Friedrich-Wilhelms-Universität kehittyi myös luonnontieteellisen tutkimuksen kansainväliseksi huipuksi. Sivistysyliopiston käsitteestä löytyy hiukan ristiriitaisia määritelmiä. Pidän sitä kuitenkin myös itse tavoiteltavana esikuvana, ja koetan muodostaa käsityksistä tisleen. Ennen kaikkea sivistysyliopisto pyrkii jäsentensä, opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden persoonallisuuden kehittämiseen. Ihanteena on tieteellisestä ajattelusta ammentava kriittinen ja vapaamielinen kansalainen. Yliopiston tasolla se merkitsee rajoja ylittävää asennetta, sekä tieteenalojen välillä, että yhteiskunnan ja yliopiston välillä, mutta samalla se merkitsee myös syvällistä tieteellistä paneutumista tutkimukseen.

Joten, en näe tässä sivistyssyliopiston luonnehdinnassa mitään sellaista, mikä tekisi siitä humanistien yksityisomaisuutta. Pikemminkin humboldtilainen sivistysihanne on valistuksen parhaiden perinteiden vaalija. Ja valistushan merkitsi myös luonnon tutkimuksen kukoistusta ja tieteellisen tiedon soveltamista ihmiskunnan parhaaksi.

Palaan lopuksi "Aalto university magazinen" sisältöön. Se oli suunnilleen sellainen kuin voisi odottaakin. Hiukan tutkimusuutisia, henkilöhaastatteluja, ajankohtaisten ongelmien pohdintaa, eettistä vastuunottoa, ja yrittäjähengen nostatusta. Ei mitään pahaa sanaa näistä. Sivistysyliopistosta lehdessä ei puhuttu puolta sanaa. Paitsi sitä, kaipasin myös kahta muuta asiaa. Ensinnä, enemmän juttuja opiskelijan näkökulmasta, onhan opiskelijaelämä varmaan muutakin kuin innovaatiopajoissa puuhailua. Ja sitten se kiperin juttu: millä keinoin Aalto-yliopisto aikoo nostaa itsensä vähintäänkin hyvälle eurooppalaiselle tasolle. Tavoite oli lehdessä esillä, mutta keinoja ei kyllä valotettu mitenkään. Ja tavoitteesta ollaan tällä hetkellä varsin kaukana.