Uljas Pulkkis ja moderni orkesterimusiikki

Katsoin Ylen Areenasta (koska konsertin missasin) Uljas Pulkkiksen pianokonserton, ja se sai ajatukset liikkeelle. Sinfoniaorkesteri on merkillinen laitos. Se kehittyi nykyiseen loistoonsa romantiikan kaudella, 1800 luvulla. Se on valtava koneisto, noin satamiehinen soittokunta, jonka kokoonpano ja soittimet ovat varsin vakiintuneet, pääosissa 1700-luvulta periytyvä jousisto, sekä joukko pillejä ja torvia, joiden tausta on turkkilaisessa janitsaarimusiikissa. Se on kulttuuria isolla koo - kirjaimella. Jokaisella hiukankin suuremmalla ja itseään sivistyneenä pitävällä kaupungilla pitää sellainen olla - ja samoin tuon orkesterin arvoinen soittopaikka.

Ja tuolle orkesterille sävelletään edelleen myös ns modernia musiikkia. Joskus sanotaan myös "modernia klassista musiikkia". Tämä käsite on jo lähes järjetön, sivistystermillä oxymoron. Koska samalla pitää ottaa käyttöön tuo kummallinen jako kevyen ja "klassisen" musiikin välillä. Siis suurin osa aikamme musiikkia ei ole modernia musiikkia, sanan ankarassa mielessä. Niin sanottu moderni projekti on tehnyt selvää jälkeä musiikista ihmiskunnan vanhana perinteenä: kuunneltavana, nautittavana ja tanssittavana. Se eteni atonaalisuuden ja dodekafonian, sarjallisuuden ja elektronisen vaiheen kautta puhtaaksi taideobjektiksi, jota ei enää oikeastaan ole.

Niinpä mielestäni se kulttuurin kaanonista pois potkittu kevyt musiikki tarjoaakin kaiken hötön ohella kaikkein mielikuvituksellisinta, luovinta ja kiinnostavina musiikkia. Mutta "modernia orkesterimusiikkia" tehdään myös, ja sekin voi olla kiinnostavaa. Jotta se ylipäänsä voisi olla kuulijalle siedettävää, säveltäjät ovat luopuneet pakosta palvella modernin edistyksen vaatimuksia: muodon karuutta ja tunteista vieraannuttamista. Monia sen edustajia sanotaankin "uusklassikoiksi" tai "uusromantikoiksi".

Joten myös moderni orkesterimusiikki voi olla kiinnostavaa ja nautittavaa. Kehotan kuuntelemaan sitä ennakkoluulottomasti. Minusta tuli Uljas Pulkkiksen fani seuraavasti. Huoneessani oli auki vanha huono matkaradio, viritettynä ykköskanavalle. Yllättäen sieltä alkoi kuulua jotain aivan käsittämätöntä, vaikeasti määriteltävää ja äärettömän kiehtovaa, jonkinlaista kihinää. Se oli Uljas Pulkkiksen viulukonsertto.

Siitä pitäen olen bongannut Pulkkiksen teoksia. Alussa mainittu pianokonsertto oli jäntevä, hyvin kuunneltava ja kauniisti rakentuva yksiosainen teos, joka piti pihdeissään alusta loppuun, hiukan siinä oli samaa tunnetta kun suuressa suosikissani, Ravelin G-duuripianokonsertossa. Muitakin Pulkkiksen teoksia olen kuullut. Mutta huonosta radiosta kuunneltu viulukonsertto on edelleen aivan ylittämätön.

Pulkkis ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kosketukseni tällaiseen musiikkiin. Vanha suosikkini on Kalevi Aho, vaikka hänen hyönteisoopperansa olikin minusta liian pitkä. Erityisen paljon pidän Einojuhani Rautavaaran musiikista. Suosittelen lämpimästi Cantus Arcticusta, orkesterisarjaa Pelimannit, ja Angel of Dusk kontrabassokonserttoa. Arvo Pärt on loistava, ja ensitutustumiseen suosittelen hypnoottista "Bell" - teosta. Magnus Lindberg tekee vaikutuksen, ja jättää mukavan sekavan olon: kuuntelukokemus on vaikuttava, mutta oliko se nautittava?

Yksi asia jää vaivaamaan. Jättääkö oma aikamme mitään pysyvää jälkeä, uudistuuko sinfoniaorkesteri, vai onko se väline historiallisen musiikin autenttiseen esittämiseen.

Muutaman vuoden takaisessa radiohaastattelussa Uljas Pulkkis totesi harrastavansa äärimmäisen marginaalista, lähes kuollutta kulttuurin lajia. Useimpia moderneja orkesteriteoksia kun esitetään vain kerran, osaa ei koskaan. Aika tiukka näkemys, enkä haluaisi uskoa asian olevan näin. Mutta minkälainen uusi esitysperinne ja koneisto toisi mukaan myös aikamme "kevyen musiikin" älylliset aarteet. Loistavat sähköiset soittimet, itkevät sähkökitarat, hienot miksaukset, jotka rikkovat esittämisen rajoja, rytmiikan, maailmanmusiikkiperinnön ja kaikki uudet tyylit ja kertaustyylit viimeisen sadan vuoden aikana, improvisaation, tanssiin. Voiko näitä sulattaa uudeksi konseptiksi uudistuvan modernin ajattelun hengessä? Vai jääkö nautittavaksemme valtava, kirjava palapeli?