Moskova 1991 ja historian loppu

Lehdistö on muistellut Neuvostoliiton vallankaappausta elokuussa 20 vuotta sitten. Se sinetöi lopullisesti erään maailmanjärjestyksen päättymisen. Tiedämme, mitä siitä seurasi, mutta varmaankaan emme tiedä, miksi niin tapahtui. Julkinen sana etenee tapauksesta toiseen, kriisistä toiseen, henkilöstä toiseen. Historianselityksemme rakentuu tällaisista palasista. En tiedä, miksi niitä tulisi nimittää. Ikoneiksi, metaforiksi, lyhyiksi, tunnevoimaisiksi välähdyksiksi kuvia, ääniä, kasvoja, sanoja, lauseita, käsitteitä.

Pinnallistuuko aikamme? Rakennammeko analyysimme pikakuvien ja nopeasti lyötyjen leimojen varaan. En osaa sanoa. Luin kesälukemiseksi Plutharkoksen "suurien miesten elämänkertoja", nuo miehethän olivat sellaisia kuin Julius Caesar, Aleksanteri suuri, Antonius, Brutus, Perseus.... Enkä ollut vakuuttunut. Ehkä aikanaan historianselitys rakentui hieman järeämmistä ja harvalukuisemmista palikoista - mutta nuo palikat ovat kyllä varsin epäilyttäviä.

Median analyysi vaikkapa Neuvostoliiton hajoamisesta perustuu tiettyihin oletuksiin poliitikkojen persoonista ja kansainvälisen politiikan voimasuhteista. Mutta se kuva, että esimerkiksi Neuvostoliitto olisi hajonnut ulkovaltojen painostuksen takia tuntuu oudolta. Onhan siinä kuvassa joku totuuden siemen, mutta on helppo huomata, että itse asiassa sekä USA että suuret Euroopan maat yrittivät pikemminkin pitää Neuvostoliiton kasassa, lähes loppuun asti.

Ajatellaanpa asioita hieman toisin. Ne olosuhteet, joiden puitteissa politiikkaa tehdään, syntyvät hyvin suurten ihmisjoukkojen toiminnan tuloksena. Enkä tarkoita nyt äänestäjiä vaalikarjana, vaan ihmisiä, jotka rakentavat yhteiskunnan aineellista ja kulttuurista perustaa. Tiedemiehet, insinöörit, liikemiehet, lääkärit, taiteilijat ja kirjailijat - ja laajemmin ottaen kaikki vakavat ammatti-ihmiset - liikkuvat rakenteissa ja verkostoissa, jotka eivät noudata maantieteen rajoja, kansallisia rajoja tai kielirajoja, eivätkä ne myöskään piittaa niistä ajatuskarsinoista, joihin poliitikot yrittävät ajaa kuviteltuja kannattajiaan. Pikemmin asia on päinvastoin, nuo ihmiset, käytäntöjen sankarit, ikään kuin suodattuvat rakennettujen muurien, esteiden, suljettujen ovien läpi.

En väitä, että nämä toimeliaat ihmiset olisivat kokonaan immuuneja ennakkoluuloille. Näyttäisi kuitenkin siltä, että ainakin joskus he sanovat EI. Kylmä sota ja ydinasevarustelu olivat niitä asioita joille sanottiin ei, tai pikemminkin, niistä ei piitattu, ne jätettiin huomiotta. Kunnes äkkiä ne harvat mutta mahtavat ihmiset, joille ne edelleen olivat tärkeitä, huomasivat olevansa yksin.

Minulle on tullut sellainen tunne, että ollessani mukana, omalla vähäisellä panoksellani, tutkimusmaailmassa ja kansainvälisissä avaruusohjelmissa, tuo maailma paljastui minulle. Ja pidin siitä. Kerron siitä ehkä myöhemmin lisää.

Elokuussa 1991, Moskovassa, maailma seisahtui - ja alkoi kulkea uuteen suuntaan. Mutta niin kuin tiedämme, historia ei loppunut. Tuli uusia ideologioita, valtapoliittisia ideologioita, uskontoon verhoiltuja ideologioita - ja finanssipoliittisia ideologioita. Pahoja asioita tapahtui edelleen. Ja tapahtuu.

Olisiko jotain yhtä kauheaa kuin kylmä sota? Jotain sellaista, jolle nuo toimen ihmiset sanovat EI? Jotain pakkoa, josta on pakko olla piittaamatta? Ehkä sellainen asia todella saa ihmiset taas kerran verkottumaan ja suodattumaan. Minusta sellainen asia todella on näkyvissä: ihmiskuntaa uhkaava ekologinen kriisi ja resurssikriisi. Vaikka juuri nyt lähestymme sitä jotenkin kierosti, finanssikriisien kautta.