keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Alas tieteen popularisointi

En pidä käsitteestä "tieteen popularisointi". Jokin siinä asiassa särähtää pahemman kerran. Jokin on siinä kerta kaikkiaan pielessä.

Nyt ei pidä käsittää minua väärin. En ole elitisti, joka pitää turhana, että tieteestä koetetaan kirjoittaa käsitettävästi. Asia on aivan päinvastoin. Minusta tieteestä pitää puhua ja kirjoittaa, paljon ja erilaisilla foorumeilla. Tieteen pitäisi olla yleinen puheenaihe missä tahansa seurassa, koska se on tärkeää, ja koska tiede on itsessään ihmiskunnan hienoimpia oivalluksia.

Vastustan tieteen popularisointia, koska sana "popularisointi" on itsessään elitistinen ja diskriminoiva. Se antaa ymmärtää, että on olemassa "oikea tapa" kertoa asioita, sellainen jota tieteen tekijät keskenään viljelevät. Ja sitten on toinen, hieman alentuva populaaritaso. Joka on väkisinkin lapsellinen, lässyttävä, lukijoita väheksyvä, ja joka itse asiassa ärsyttää fiksua lukijaa koulutustasosta riippumatta.

Koetan selittää, mitä tarkoitan, ja samalla vihjata, miten tieteestä kaikesta huolimatta saattaisi kirjoittaa laajemman yleisön kannalta ymmärrettävästi. Ja koetan sanoa tämän vaikean asian lyhyesti ja mutkia oikoen.

Tiede voidaan jaotella aristoteliseen ja galileolaiseen traditioon. Vanhempi aristotelinen tradtio pohtii alkusyitä, ja kysyy "miksi" ja "mitä on". Nykyaikainen, galileolaisen perinteen mukainen luonnontiede vastaa vain kysymykseen "miten". Maailma näyttää olevan siten rakennettu, että galileolainen traditio antaa hyödyllisiksi osoittautuvia eli teknisesti ja käytäntöjen tasolla realisoituvia vastauksia. Mutta ihmisen järki on siten rakennettu, että galileolainen tiede on meille käsittämätön, se on tyhjää symbolien leikkiä - ilman aristotelista tulkitsevaa kerrosta. Maallikot lähestyvät tiedettä aristoteleen periaatteella, mutta niin tekevät myös tieteentekijät ja usein tiedostamattaan.

Tässä on juuri ymmärrettävästi kirjoittamisen keskeinen idea. Aristotelinen järkeily perustuu ihmisten käyttämään kieleen, joka on tarkoitettu välittämään ihmisten välistä ymmärrystä. Mutta luonto näyttää noudattavan omia lakejaan, joiden erittelyyn symbolinen maailma kuten matematiikka näyttää soveltuvan paremmin. Ja se taas on ihmisille paljon, paljon hankalampaa. Kyseessä on siis eräänlainen dialogi näiden kahden erilaisen maailman välillä. Kun siis koetetaan selittää jotain olennaista arkikielelle, se aina ontuu. Kuitenkin niin sanotut maallikon kysymykset ovat niitä samoja, joita uraauurtavat tiedemiehet ovat itselleen tehneet.

Tätä ongelmaa, tätä dialogia, ei voida ratkaista. Se on kuitenkin tärkeä jatkuvana prosessina, joka levittää ymmärrystä monella tasolla: henkilökohtaisella, kollegojen välisellä, tieteenalojen välisellä, ja koko inhimillisen kulttuurin tasolla.

Onneksi on ihmisiä, jotka ymmärtävät vaistomaisesti, miten tieteestä kirjoitetaan ymmärrettävästi, ja jotka suuntaavat tekstinsä kiinnostuneille, eivätkä vain vihkiytyneille. Niinkuin vaikkapa kotikosmologimme Enqvist ja Valtaoja. Ja kiitos Kimmo Pietiläisen, Terra Cognitan kääntämät englannin kielialueen lukuisat ymmärrystä yli tiedonalojen rajojen ja lukijakuntien rajojen levittävät kirjat ovat ulottuvillamme.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Fukushimasta et selviä kuivin jaloin

Japanin Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus koskettaa ihmisiä laajalti, paljon laajemmalti kun kuvittelemmekaan. Kukaan ei selviä siitä kuivin jaloin.

Ensimmäiseksi menettävät kasvonsa suoraan vastuulliset tahot. Alkaa käydä täysin selväksi, että voimalayhtiö Tepco on aikanaan hankkinut alueelle sopimattoman voimalatyypin, eikä ole edes jälkikäteen parantanut laitosten turvallisuutta, vaikka puutteita on osoitettu. Myös katastrofin hoitaminen alkaa vähitellen näyttää näyttää tehottomalta, kaoottiselta ja epäloogiselta. On uskomatonta, ettei varavoimaa ole saatu laitokselle edes viikossa, vaikka se olisi ollut kiireellisin toimenpide. Onko voimayhtiön oma johto näin sekaisin, vai estääkö viranomaisten puuttuminen asiaan tehokkaan toiminnan? Lähiseudun juomavedestä ja elintarvikkeista tavatut radionuklidit vihjaavat, että mahdollisesti päästöjä ei ole pystytty seuraamaan, tai niitä on vähätelty.

Myös voimalaitosten suunnittelijat saavat osansa kunniasta. Selvää on, ettei onnettomuuden mahdollisuutta ollut huomioitu riittävästi laitoksen suunnittelussa. Aikanaan Tsernobylin onnettomuus oli paljon pahempi, mitä ikinä kuviteltiin mahdolliseksi edes grafiittireaktoreille. Itse asiassa grafiittireaktoreille oli tapahtunut 1950-luvulta lähtien useita pahoja onnettomuuksia. Mutta nuo reaktorit olivat sotilasreaktoreja, ja niiden onnettomuudet salattiin. Nyt Fukushiman onnettomuus osoittaa, että kevytvesireaktorille voi tapahtua onnettomuus, joka on niin ikään pahempi, kuin mitä on osattu odottaa.

Kansainväliset atomienergiajärjestöt eivät ole pystyneet paljoakaan parantamaan turvallisuustilannetta. Nyt tuoreen uutisen mukaan edes EU:n mahdolliset ydinturvallisuutta parantavat säädökset eivät voi velvoittaa jäsenmaita tai niissä toimivia yrityksiä. Jos lähdetään siitä toisinaan puolustetusta periaatteesta, että yrityksellä ei ole muuta moraalia, kuin tuottaa rahaa omistajilleen, päästään peliteoreettiseen positioon. Koska turvallisuus on ydinvoimateollisuudelle vain haitallinen kuluerä, teollisuuden tulee pelata turvallisuustaso mahdollisimman matalaksi. Vastapuolena pelissä ovat viranomaiset ja poliitikot. Peli on epätasainen, koska todellinen ja paras turvallisuus- ja kustannustieto on ydinvoimaloita suunnittelevilla ja käyttävillä yhtiöillä, eikä sen paljastaminen ole niiden edun mukaista. Poliitikot ja viranomaiset taas helposti altistuvat tässä pelissä painostukselle ja korruptiolle.

Entä mikä on kansalaisten vastuu? Ydinvoiman vastaiset painostusjärjestöt ovat vaivoin salanneet vahingoniloaan, ja niitä edustavat yksilöt ovat pilanneet luotettavuutensa esittämällä liioiteltuja ja käsittämättömiä väitteitä. Tavallinen kansalainen taas syyllistyy tunteenomaiseen ja epärationaaliseen reagointiin. Eihän tuo ydinvoimaonnettomuus ole edes pahimmassa tapauksessa kuin murto-osa koko maanjäristys- ja tsunamikatastrofin tuhoista. Mutta mitä muuta hän voisi tehdä? Siinäkin epätodennäköisessä tapauksessa, että viranomaisten tiedotukset olisivat olleet täysin oikeita ja asiallisia, niiden ymmärtäminen, tulkitseminen ja suhteuttaminen olisivat vaatineet erikoistietoja, joita tavallisella kansalaisella ei ole.

Mitä tästä onnettomuudesta jää saldoksi? Ilmeisesti sellainen sekasotku, jota on mahdotonta ratkaista millään kuviteltavissa olevalla keinolla. Ainoa kestävä ja demokraattiseen hallintotapaan sopiva ratkaisu on ajaa ydinvoima ennemmin tai myöhemmin alas. Unohtamatta ydinturvallisuuden parantamista siirtymäaikana.

Ydinvoima ei ole sellainen asia, jota talouselämä, viranomaiset ja poliitikot pystyisivät yhdessä ja sovinnossa hallitsemaan. Siksi siitä on syytä hankkiutua eroon.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Suuri biljardipallohuijaus

Luin Tommi Ushanovin kirjan "Suuri kaalihuijaus" (Teos 2010). Tämä mainio kirja erittelee tietämättömyyttä, ja aivan erityisesti poliittista tietämättömyyttä. En aio kirjoittaa kirja-arviota, netistä löytyy aivan hyviä arvioita, ja miksei samalla vaivalla lukisi itse kirjaa. Mutta tietämättömyyden kritisointi on monimutkaista, minkä Ushanov kyllä itsekin mainitsee, ja kritisoija voi helposti syyllistyä tietämättömyyteen. Tietäminen kun on niin vaikeaa.

Kirjan nimi tulee amerikkalaisten konservatiivien hellimästä tarinasta hallituksen kaalinsiemenasetuksesta. Tuollainen asetus on todella annettu sota-aikana, elintarvikepulan (kaalipulan) torjumiseksi. Kansanperinteessä tuota asetusta on paisuteltu järjettömyyteen asti, tarkoituksena tarjota yleistettävä esimerkki hallituksen typeryydestä.

Mutta onhan meillä kotoisempikin esimerkki, johon Ushanov ei viittaa: nimittäin kuuluisa EU:n kurkkujen käyryyttä määrittelevä direktiivi. Tämä direktiivi on todella olemassa, vaikka sen olemassaoloa on välillä yritetty kiistää. Toisin kun Ushanovin kuvaamassa kaalihuijauksessa, viranomaisten julkaisemaa asiakirjaa ei ole edes tarvinnut liioitella, se on jo sinällään kyllin raskauttava. Saattaa siis olla, että "tietämättömien" levittämät tarinat voivatkin olla osin tai kokonaan totta, olkoonkin että niiden levittämisessä on tietty tarkoitus. Perussuomalaisten vaaliohjelma on hyvä esimerkki tosien, epäselvien ja vääristeltyjen väitteiden sekoituksesta. Ehkä se on jonkinlainen poliittisen tietämättömyyden kooste, mutta eihän sen tarkoitus olekaan levittää tietoa, vaan vetoaminen poliittisesta elämästä vieraantuneiden kansalaisten tuntoihin.

Ushanovin teksti pyörii enimmäkseen Suomen poliittisen elämän ja puolueiden kannatuskehityksen ympärillä. Mutta samalla hän tulee tehneeksi merkillisen tölväisyn: hänen mukaansa myös uskominen kausaliteettiin on yksi tietämättömyyden laji. Hänen mukaansa on "yleisesti hyväksytty filosofinen lähtökohta", ettei kausaaleja ilmiöitä oikeasti ole. Tehdäkseen asian täysin selväksi, hän käyttää biljardipallovertausta. Uskomme, että kun liikutamme biljardikeppiä, se saa palloon osuessaan pallon liikkeelle. Mutta vaikka toistaisimme kokeen miljoonia kertoja, se ei ole todistus kausaalista suhteesta, voihan olla että miljoonas ja ensimmäinen lyönti ei tee palloon mitään vaikutusta. Vai voiko?

En jaksa avata keskustelua siitä, ovatko ns. filosofiset positiot sitten jollain lailla todellisuussuhteessa, vai ovatko ne vain kielipelin tuottamia kuriositeetteja. Sama kysymyshän voidaan kohdistaa modernin maailman rakentajien, tiedemiesten ja insinöörien harrastamiin matemaattisiin konstruktioihin. Kannattaa vain vihjata, että modernilla maailmanselityksellä on huomattava, esimerkiksi sosiaalipolitiikan, lääketieteen ja teknologian kautta osoitettu käytännön tason pätevyys.

Kausaalisuhteen kimppuun hyökkääminen, olkoonkin että siitä voidaan löytää filosofinen ja tieteenfilosofinen hienorakenne, on itse asiassa vanha humanistinen positio modernisaatiota vastaan. Olisin valmis pitämään sitä eräänä tietämättömyyden lajina.

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Älypuhelin vm. 1998

Miksi joku idea saa ihmiset innostumaan juuri silloin, kun se tapahtuu? Joskus tuo asia on niin uusi, että sen suosio lyö kaikki asiantuntijat ällikällä. Matkapuhelimen kohdalla kävi niin. Mutta sata vuotta aikaisemmin lankapuhelimeen suhtauduttiin aluksi hyvin laimeasti.

Väri-TV saavutti teollisen kypsyyden Yhdysvalloissa 1950-luvulla. Suomessa väri-TV innostus syntyi vasta 20 vuotta myöhemmin. Tässä tapauksessa syynä viivyttelyyn oli valtiollisen ja poliitikkojen kontrolloiman yleisradion laskelmoitu penseys ja ylenkatse. Studiotekniikkaa kun pidettiin "liian kalliina pienelle maalle". Kansa sai tyytyä mustavalkoisiin lähetyksiin kahdella kanavalla, eikä se paremmasta pitkään aikaan edes tiennyt.

Entä miksi innostus älypuhelimiin syttyi maailmanlaajuisesti noin vuonna 2010? Vaikka älypuhelimia on yritetty tarjota aiemminkin, mm Nokian kommunikaattorin ja muutaman muun kokeellisen puhelimen muodossa? Vastausta lienee mahdoton antaa.

Älypuhelin, jopa kosketusnäytöllä varustettuna, on ollut teknisesti mahdollinen jo pitkään. Ehkä tuollaista puhelinta ei kuitenkaan ollut aikaisemmin niin sanotusti keksitty? Ei, se ei ole oikea selitys. Tarkoitukseni ei nyt ole olla jälkiviisas, mutta haluan demonstroida, että kun uusi asia esitellään, emme yleensä tunnista sen käänteentekevää luonnetta. Siksi laitan tähän autenttisen kuvan vuonna 1998 kehittämästäni älypuhelinkonseptista.

Tässä kuvassa on monta uudelle innovaatiolle tyypillistä piirrettä. Ensinnä profeetallisuus: se ennakoi yllättävän tarkasti vuoden 2010 älypuhelinten muotokielen ja rakenteen - näyttö vain on hiukan pieni, ja puhelin pannaan korvalle nurinpäin.

Toiseksi, tuohon aikaan työskentelin VTT:llä - mutta suunnittelin konseptin omalla ajalla ja ilman lupaa tai kehotusta. Tunnetusti on aika tavallista, ettei keksiminen ole virkatyötä.

Kolmanneksi, esittelin suunnitelmani puhelinkonseptien tutkimusryhmälle, samoin kuin eräille muille asiantuntijoille. Ei siitä innostuttu. Eihän konsepti ollut ollenkaan sellainen, mitä "muualla" tuohon aikaan tutkittiin.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Perfect vacuum

Stanislav Lem, tuo tieteiskirjallisuuden klassikko ja velmu, kirjoitti satiirisen kirjan "Perfect vacuum", eli täydellinen tyhjiö. Kirjassa irvaillaan tieteellisille teksteille. Siinä esitellään joukko uusia tieteellisiä saavutuksia ja tutkimussuuntia, täysin vakuuttavasti, asiallisin viittein varustettuna, ja tunnettuihin auktoriteetteihin viitaten. Tosiasiassa koko juttu on täydellistä hölynpölyä, kokonaan sepitettyä, viitteitä ja alan uranuurtajia myöten.

Ehkäpä tämä metodi on hyvinkin yleistettävissä kirjallisuuteen laajemminkin. Muutama vuosi sitten lumouduin täysin luettuani Michel de Montaignen (1533-1592) esseitä. Montaignea pidetään oikeastaan nykyisin tuntemamme esseemuodon keksijänä. Hänen esseidensä aiheet vaihtelevat, ja monet niistä ovat - jo kirjoitusajankohdankin takiakin - melko yhdentekeviä. Ja ehkä juuri sen takia nuo esseet ovat niin nautittavia. Tyhjiöstä puristettuja, kauniin retorisia rakenteita, joista nauttimista ei häiritse lukijan oma suhde aiheeseen.

Tulin ajatelleeksi asiaa luettuani Antti Nylénin taidokkaita esseitä, joiden aiheet olivat myös - etenkin käsittelyyn käytettyyn energiaan suhteutettuna - jokseenkin yhdentekeviä. Tai varmaankin ne olivat kirjoittajalle tärkeitä, mutta lukija voi olla hieman ihmeissään vaikkapa paavin kehuskelusta. Hieman pohdittuani huomasin saman ilmiön muidenkin erinomaisten esseistien kohdalla, vaikkapa Leif Salménin.

Ja samalla muistin koulun ja ylioppilaskirjoitusten ainekirjoitustilanteet. Minä yksinkertainen sielu kun näin paljon vaivaa keksiäkseni aiheen joka olisi kyllin mielenkiintoinen esseen kohteeksi! Paljon parempi lopputulos ja arvosana olisi tullut, jos olisin nopeasti napannut mahdollisimman mitättömän aiheen, käsitelläkseni sitä ilman paineita lopputuloksen vaikuttavuudesta, vain taidokkaaseen ilmaisuun keskittyen.

Ehkäpä seuraavaksi kirjoitankin romaanin, vailla tarkoitusta ja jopa juonta. Idea tuossa kirjassa tulee olemaan, mutta vakuutan kätkeväni sen todella huolellisesti.