torstai 28. lokakuuta 2010

Vaikeatajuista kirjallisuutta

Helsingin kirjamessujen 2010 kunniaksi paikallisissa lehdissä on kirjallisuusaiheisia juttuja. Se on luonnollinen tapa saada aikaan sivuntäytettä, jota lehdet ovat aina vailla. Hesarin Fingerporissa oli tiivistettynä Joycen Odysseus, johon vihjattiin vaikeatajuisena kirjallisuutena. Sellaisen tavaran lukeminen tuo luonnollisesti lukijalle statusta. Kuulut arvostettuun eliittiin, jos sanot lukevasi vaikeatajuista kirjallisuutta. Mutta onko se oma lajinsa? Ehkä kaikkien vaikeatajuinen kirjallisuus ei ole vaikeatajuista kaikille. Tai ehkä on vain erilaisia syitä, miksi jotkut kirjat tökkivät.

Osittain on kysymys kontrastista ja tottumuksesta. Muutama vuosi sitten olin lukemassa Volter Kilven kirjaa "Alastalon salissa" (se on vaikeatajuisen kirjallisuuden suomalainen klassikko). Se ei oikein edennyt, juutuin piipunvalintakohtaukseen, niin kuin niin moni muu. Jostain syystä tartuin Joycen Odysseukseen, joka oli jäänyt kesken niin perusteellisesti, että en edes tiennyt miten pitkälle olin päässyt. Nyt Odysseus sujui kuin siivillä, ja oli tosi kiehtova. Menestyksestäni innostuneena tartuin uudelleen Alastaloon, ja nyt sekin alkoi edetä - ja oli hieno lukukokemus. Olisiko niin, että olin nyt virittynyt lukemaan "vaikeatajuista kirjallisuutta"? Näyttää siltä, että eräät kirjat panevat lukijan ponnistelemaan, ja ilmeisesti se on enemmän tai vähemmän tarkoituksellista. Vähän sama asia, kuin sanaristikoissa: tekstin viehätys lähteekin pitkälle siitä että sen avaamiseksi pitää tehdä työtä.

Minua kuitenkin kiusaa kirjallisuudessa unijaksot ja kirjat, jotka voidaan tulkita uniksi. Monet kirjailijat luovat univaikutelman kirjoittamalla epäselvästi. Lukijan kannalta se ei ole palkitsevaa. Tekstin selitykseksi kun ei kelpaa, että sehän oli unta. Unikirjailijan prototyypiksi on nimetty Franz Kafka, mutta hänen tekstinsä oli kristallinkirkasta ja kauttaaltaan ymmärrettävää. Ei siinä unista ole kysymys, vaan jostain aivan muusta. Kaikki, mistä Kafka kirjoittaa, on totta! Kun olin lukenut ensimmäisen Kafkani, minun oli pakko hankkia kaikki hänen kirjansa ja lukea ne ahmimalla. Myöskään Joycen Odysseus ei ole unta, vaan aivan konkreettinen kertomus, päivä Leopold Bloomin elämästä.

Usein klassikkoja pidetään vaikeatajuisina. Tämä on väärä rinnastus, ja saattaa johtua siitä, että väitteen esittäjä ei ole oikeasti lukenut yhtään klassikkoa. Tosisiassa klassikot on kirjoitettu viettelevästi, eivät ne muuten olisi jääneet elämään. Miten nautinnollista oli lukea Petronius Arbiterin "Trimalkion pidot", klassikko noin kahden tuhannen vuoden takaa. Niin hauska, ilkeä, ja samalla jotenkin ajankohtainen. Pitojen ruokalista toi jotenkin mieleen nykyajan television kokkiohjelmat.

Toisaalta olen kuitenkin aika varma siitä, että jotkut kirjalliset tekstit todella voivat olla vaikeatajuisia, ja että se voi olla kirjailijan enemmän tai vähemmän tiedostettu tarkoitus. Samoin on selvää, että monella lukijalla se lisää lukemisen nautintoa. Mutta lukijan pitää olla oikeasti motivoitunut ponnistelemaan. Joycen ja Kilven lukijaa varmaan motivoi kirjan maine: se on kuin Mount Everest, jolle on kiivettävä. Mutta minua ei motivoinut Mikko Rimmisen Pölkky. Aihe ei ollut minusta tippaakaan kiinnostava, eikä myöskään kirjailija. Ehkä Mount-Everest-efekti selittää, miksi luin Thomas Pynchonin kirjat "V" ja "Gravity's Rainbow", ja vielä englanniksi. Selvisin joten kuten näistä kryptografisista järkäleistä. Pynchonin kirjoilla on hurja maine, ja hurjia nuo kirjat olivatkin. Thomas Pynchon lienee elävistä kirjailijoista arvoituksellisimpia, hänestä ei taida olla olemassa edes virallista valokuvaa. Voin suositella juuri näitä hänen teoksiaan niille, jotka haluavat todella koetella voimiaan. (suomennettu on vain "Huuto 49", joka on niiden rinnalla selkokieltä, hyvä kirja kumminkin).

tiistai 26. lokakuuta 2010

Godzilla meets Bambi - eli piekseekö Nokian N8 iPhonen?

Nokiahan on kuin Godzilla! Rymistelevä teknohirviö, jolla on valtavat voimat, mutta joka on myös kömpelö ja tyhmä. Mutta tarkoitus ei nyt ole esitellä maailmalle uusia kielikuvia (tai miksei, olkaa hyvä vaan!). Minua harmittaa se tapa, jolla niin sanotut teknologia-analyytikot ovat käsitelleet käynnissä olevaa N8 - iPhone maaottelua.

Käyttöjärjestelmästäkö kaikki on kiinni? Uuden Symbian 3 version uskotaan pelastavan tilanteen, ja N8 näyttää kuinka Symbian 3 puree. Vai pitäisikö Nokian ottaa Windows tai Android- vai onko Meego se messiaaninen pelastaja?

Mutta mikä oikein on käyttöjärjestelmä? Sehän on tietokoneen tai puhelimen sisällä piileskelevä ohjelmahässäkkä, jolla on kolme tehtävää. Ensinnäkin sen pitäisi hoitaa, melutta ja käyttäjää häiritsemättä, laiterajapinta, ja saman tapainen protokollarajapinta. Toiseksi, sen pitää hoitaa reaaliaikavaatimukset. Puhelimen prosessori kun ei aina ehdi kaikkeen mitä pitäisi tehdä, vaan pitää priorisoida. Ja kolmanneksi, sen pitää hoitaa ihminen - kone rajapinta eli käyttöliittymä.

Kun yhtiöt tekevät käyttöjärjestelmäpäivityksiä, ne eivät kovin mielellään koske käyttöjärjestelmän syvimpiin osiin (eli laite- ja reaaliaikarajapintoihin). Pikemminkin päivitetään käyttöliittymää - se kun näkyy ulospäin ja sitä on helppo sokeroida. Toisaalta, jos käyttöjärjestelmän sisuskalut on kunnossa, siihen voi hyvin tehdä vaikka millaisen uuden käyttöliittymän. Ulkopuolisen analyytikon on käytännössä mahdotonta ymmärtää näitä sisuskaluja. Prosessoreja usein vertaillaan, mutta niiden kellotaajuudet eivät ole ratkaisevia, jos ne ovat muuten erilaisia. Ja riippuu pitkälle ohjelmoinnista, miten hyvin prosessorin teho osataan ottaa ulos.

Ja sama käytännössä. Edellinen puhelimeni oli X6 ja nykyinen on N8. Havaintojeni mukaan puhelimien ohjelmat ja käytön logiikka ovat lähes identtiset. Ne tavallisimmat sovellukset näyttävät samoilta, kaikkine vikoineen ja epäloogisuuksineen. Yksi pahimmista vioista on tökerö internet-selain, se pitäisi uusia mitä pikimmin. Mutta kuitenkin N8:n käytettävyys on paljon parempi. Osittain se johtunee siitä että N8:ssa on tehokkaampi prosessori, mutta myös käyttöliittymää on viritelty. Puhelin toimii nyt pehmeästi, nykimättä ja tökkimättä.

On muitakin parannuksia. Näyttö on paljon parempi. Näytön kaksoiskosketus on todella hyvä (tosin se ei toimi kaikissa sovelluksissa). Ja aloitusnäytöt on helpompi konfiguroida ja niitä on jopa kolme, eri tarkoituksiin. Toiminnot käynnistyvät yhdellä näpäytyksellä, kun aiemmin monet vaativat kaksoisklikkauksen. Aloitusnäyttöjä on sokeroitu widgeteillä, mikä ilahduttanee viihdekäyttäjiä. On minusta ihan makuasia onko kyseessä uusi käyttöjärjestelmäversio vaiko vain korjailtu käyttöliittymä. Minusta jälkimmäinen.

Mutta miksi N8 on niin paljon parempi? Lyhyesti, koska siinä on todella hyvä rauta. Muotoilu on upea, mekaniikka vakuuttava, ja tehoa riittävästi. Entä miten pärjää vertailussa iPhone? Olen käyttänyt sitä varsin vähän, mutta sanoisin että se jää toiseksi, ja siinä on edelleen myös puutteita. Sen asema on kuitenkin vankka, koska se jatkaa Applen tunnistettavaa muotoilu- ja käytettävyysperinnettä, jolla on jo vakiintuneet ystävät. Upein Applen tuote on minusta kuitenkin klassinen iPod. Se on joka suhteessa lumoava.

Nokian kannalta on ikävintä, että N8 tuli vuosia myöhässä. Uraauurtava yhtiö, joka toi markkinoille ensimmäiset älypuhelimet, musiikkipuhelimet, pelipuhelimet ja kosketusnäyttöpuhelimet jo vuosia sitten, ei osannut reagoida siinä vaiheessa, kun markkinat olivat kypsyneet ottamaan vastaan nämä tuotteet.

maanantai 25. lokakuuta 2010

Tichy entropiaa vastaan, eli teekkari seikkailee.

Joskus 1960-70 luvun vaihteessa Tichy oli kesäteekkarina Nokian Kaapelitehtaalla Salmisaaressa. Työnä oli kaapelin valmistus - tietenkin. Kun teekkarit ilmestyivät tehtaalle ensimmäinen kesäkuuta, vuorossa olleet työnjohtajat tuntuivat unohtaneen koko jutun. Mihinkä nämä nyt laitetaan? Seisoskelimme hallin päädyssä ja odottelimme, että kohtalomme ratkaistaisiin. Lopulta minulle osoitettiin tehtäväni. Minusta tuli hanttimiehen apulainen. Se lienee työurani eräitä huipentumia.

Mikäpä siinä, ryhdyimme työn touhuun. Toimenamme oli suorittaa erilaisia ja sekalaisia pikkuhommia. Lakaisimme lattioita, siirtelimme esineitä, pinosimme muovirouhesäkkejä, ja kaiken kaikkiaan pidimme yllä järjestystä. Suhtauduimme työhömme asianmukaisella kohtuullisuudella. Epäjärjestyksen kasvu ja entropian lisääntyminen ovat maailmassa ainaisena uhkana, ja kohtasimme tuon uhkan tyynesti ja harkiten. Kaikki meille uskotut tehtävät suoritimme, mutta ei suin päin, vaan mietiskelevällä hartaudella.

Työtoverini ja mentorini oli alan asiantuntija. Hän oli tullut tehtaalle parikymmentä vuotta aiemmin hanttimieheksi, ja jatkoi edelleen tuolla samalla linjalla. Jos tunsimme tarvetta meditoida ja ottaa niin sanotut persesavut, hän johdatti meidät paikkoihin, joihin työnjohtaja aniharvoin pistäytyi, Toverini oli sitkeänlaiha ukko jonka lippalakki oli kuin kasvanut päähän kiinni. Hän puhui ärhäkkää ja aggressiivista stadin slangia, mutta hesalaisena minulla ei ollut kommunikointivaikeuksia. Koska olin itsekin jo oppinut tupakoinnin paheen, meillä oli heti paljon yhteistä.

Kerran aamusella työnjohtaja kertoi meille, että puristamohallin keskellä seisova maakaapelikela olisi vietävä suuren konehallin kolmanteen kerrokseen jotain työvaihetta varten. Kaapelitehtaalla käyneet tietävät, että tuo rakennus on korkea, ehkä kuusikerroksinen. Ei kovin hyvä tuotantologistiikan kannalta, mutta tehokasta tonttimaan käyttöä. Tuollainen kaapelikela on melko suuri, yli kahden metrin korkuinen, ja painaa jopa useita tonneja. Keloja liikuteltiin vierittämällä betonilattiaa pitkin, ja jos suuntaa pitää kääntää, käytettiin ns. mopoja. Mopo oli noin puolen metrin mittainen ja matalilla rullilla varustettu kapistus, kuin pieni ja väkevä potkulauta. Kelaa käännettäessä sen toinen laippa pyöritettiin mopon päälle, ja rulla kääntyi sen varassa. Otimme siis mopon, ja lähdimme vierittämään kelaa. Vieritimme sen pihan yli ja tavarahissin ovelle. Mutta kas, hissi olikin epäkunnossa ja huoltomiehet sen kimpussa. No ei se mitään, otetaanpa savut sillä aikaa. Näissä merkeissä menikin sitten aamupäivä.

Sitten toverini valpastui. "Nyt on ruoka-aika". Kiipesimme portaat ylös ruokalaan. Syödessämme äijä tiiraili vastakkaisella penkillä istuvia naisia, joilla oli ajan muodin mukaiset minihameet, ja hekotteli: "Kjäh kjäh, synnyinmaa näkyy". Syötyämme perusteellisesti palasimme hissille tutkimaan, joko se olisi korjattu. Eipä ollut. Vasta hiukan ennen työvuoron päättymistä se tuli kuntoon. Vierittelimme kelan yläkertaan, ja niin oli taas yksi päivä pulkassa.

Tässä puuhassa olin noin viikon verran. Sitten sain ylennyksen. Minusta tuli muovipuristajan apulainen. Käytimme suurta konetta, jolla pursotettiin eristävä muovivaippa kaapelien metallijohtimien päälle. Teimme muun muassa AMKA- kaapelia, jolla oli tärkeä osuus maaseudun sähköistämisessä. Se oli eräs Nokian varhaisia innovaatiota.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Huutelua katsomosta

Nokia on nyt tunnustanut ainakin joitain virheitään (kuulostaako hiukan Orwellilta?). Se vaikuttaa voimattomalta, ja Aisoposta mukaillen, itse kukin käy antamassa sille aimo potkun. Kun leijona on voimaton, se oppii tuntemaan myös aasin kavion. Jorma Ollila on jo paheksunut katsomosta huutelijoita.

Mutta otetaanpa toinen näkökulma. En sano mitään Nokian johtamistavoista - siitä on vuosikymmeniä, kun ollen ollut Nokialla töissä, ja Nokian kanssa työskentelystäkin on jo hyvä tovi. Mutta minulla on ollut monta Nokian valmistamaa puhelinta. Sen oven kautta ei kuljetakaan katsomoon, vaan tärkeimpään sidosryhmään.

Paras puhelimeni ikinä on ollut Nokian malli 8210. Sillä tosin saattoi vain soittaa ja tekstailla. Mutta puhelin oli pieni, näppärä, ja hyvä käyttää. Annan puhelimelleni anteeksi jopa sen että se piti käyttää huollossa. Tällä puhelimella oli paljon ystäviä, mutta kuulin, että se vedettiin pois tuotannosta, koska sen valmistaminen oli liian kallista.

Ensimmäinen pettymys oli kommunikaattori 5300i. Se oli siinä mielessä jo oikea tietokone, että se aina silloin tällöin - kaatui. Silloin piti irrottaa akku vähäksi aikaa. Kyllä, tämä ei ole vika vaan ominaisuus, koska myös käyttöohje älysi vihjata akun irrottamisesta. Netin käyttö puhelimella oli tuskallista huonon selaimen ja tehottoman prosessorin takia, mutta eniten ihmettelen näppäinvalojen puutetta. Mitä järkeä on valaista näyttö ja jättää olemattomalla kontrastilla merkatut näppäimet pimeään?

Kyllästyin kanniskelemaan painavaa ja turhauttavaa kommunikaattoria, mutta en ollut vakuuttunut vaihtoehdoista. Joten väliratkaisuna hankin mahdollisimman simppelin peruspuhelimen. 5030 oli puoli-ilmainen, mutta olisin toki maksanut enemmänkin jos puhelin olisi ollut asiallinen. Mutta ei. Ensinnä, puhelimen kantta oli lähes mahdotoin saada irti ilman työkaluja, jotta akun olisi saanut sisälle. Tappelin sen kanssa pitkään. Puhelimen käyttöohje ei osannut valistaa, pitikö kantta nostaa vai liu'uttaa. Muutenkin käyttöohje oli eri pari puhelimen kanssa, se oli selvästi tehty jollekin muulle mallille. Kalvotyyppinen näppäimistö oli tunnoton, ja painallukset menivät helposti viereisten näppäimien tiliin.

Ulkomaan matkaa varten halusin kuitenkin navigaattoripuhelimen. Olin varautunut hankkimaan N8 mallin mutta...

Joten paras vaihtoehto speksien mukaan oli X6. Mutta ei käytännössä. Käyttöohje tuntui edelleen puhuvan muuta kieltä kun puhelin. Lisäksi se osaa neuvoa vain asioita, jotka kuka tahansa puhelinta joskus käyttänyt tietää muutenkin. Toiminnoissa oli kummalista horjuvuutta: miksi eri asioissa on eri logiikka? Kosketusnäyttö on herkkä, mutta ei aina. Joskus puhelimen väristin antaa palautteen painetusta näppäimestä mutta mitään ei tapahdu. Tai päinvastoin, puhelin tekee lähes pyytämättä jotain mitä en halunnut. Zoomaus ja skrollaus on hidasta ja hyppelehtivää, ja sen ohjaus kosketusnäytöllä on hankalaa. Karttojen tekstejä ei voi suurentaa. Näytöstä ei saa selvää kirkkaassa valossa. Sähköpostiasetusten asettaminen ei onnistu (samat asetukset toimivat kommunikaattorissa). Ja niin edelleen. En siis ole tyytyväinen.

Ja nyt lopullinen tuomio. Huolimattomuutta, Nokia! Vaiko peräti ylimielisyyttä? Nokian ylisuuri ja hajautettu tuotekehitysorganisaatio ei ota vastuuta kokonaisuudesta. Puhelimet täyttävät spesifikaatiot vain sinne päin, rimaa hipoen, ja sen alittaen. Tämmöinen peli ei nyt kerta kaikkiaan vetele. Vuosikymmeniä ovat "talouselämän asiantuntijat" hokeneet, kuinka suomalaiset insinöörit tekevät liian hyviä tuotteita mutta eivät osaa myydä niitä. Tämä oppi on nyt tuottanut karmeaa satoa.

lauantai 18. syyskuuta 2010

Miksi kaikki maat eivät kehity?

Kirjoittelen tätä tekstiä Pretoriassa, Etelä-Afrikassa. Oikeastaan työni täällä liittyy juuri tähän ongelmaan. Afrikka haluaisi kehittyä, ja se haluaisi kehittyä nopeammin. Ehkäpä suomalaiset ovat hyviä pohtimaan asiaa yhdessä afrikkalaisten kolleegojen kanssa. Onhan oma maamme noussut aikanaan hämmästyttävän nopeasti köyhästä maasta teollisuusmaaksi, ja tällä hetkellä olemme monilla teknologiaindikaattoreilla mitaten maailman huippua.

Olisiko epätasaisen kehityksen syynä se, että kehityksen ehtoja ei oikein ymmärretä? Varmasti on näin, mutta kuka sitten ymmärtää ne oikein? En uskalla ilmoittautua siihen porukkaan. Mutta haarukoidaan kuitenkin vähän.

Niin sanotun neoklassisen talousteorian mukaan kehitys ja tuotantokyky riippuvat panostuksesta, ja ennen kaikkea pääoman ja työvoiman saatavuudesta. Sama teoria ennustaa, että kehityksen myötä pääoman uusiutuminen hidastuu. Niinpä köyhät maat kirivät vääjäämättömästi rikkaat kiinni. Mutta tiedämme, että kaikille maille se ei onnistu. Jotain vikaa tässä ajatuksessa.

1980-luvulla amerikkalaiset taloustieteilijät hoksasivat, että talouden kasvusta pääoma selittää vain vähän ja työvoiman saatavuus vielä vähemmän. Tärkein kasvutekijä onkin teknologia. No onhan se ennenkin tiedetty, se tieto vaan ei sopimut oman aikansa tieteen valtavirtaan. Jos taloustiedettä nyt ylipäätään voi tieteeksi sanoa, siitäkin ollaan montaa mieltä.

Kasvu ei kuitenkaan välttämättä onnistu teknologiaa siirtämällä. Uuden tiedon mukaan teknologia kehittyy talousalueen ja teollisten alojen sisäisen aktiviteetin tuloksena – kunhan sille annetaan mahdollisuus. Tältä pohjalta voi koettaa tulkita taloushistoriaa, samoin kuin katsoa tulevaisuuteen.

Entä voivatko teolliset maat myös taantua? Saamme tästä helposti ironisen tulevaisuuden vision. Jos talouden vaikuttajat siirtävät teollisen toiminnan niin sanotusti massamarkkinoiden ja matalien kustannusten äärelle, teknologinen perinne katoaa nopeasti. Entisten teollisuusmaiden infrastruktuurit rappeutuvat, ja pian ne ovatkin entisten kehitysmaiden teknologiaosaamisen varassa.

torstai 16. syyskuuta 2010

Missä viipyvät avaruuslentokoneet

Avaruusmatkailu kuuluu teknisen edistyksen lupausten suurimpin petoksiin. Missä ovat sulavalinjaiset avaruusalukset, jotka kiidättävät matkailijoita vieraisiin maailmoihin? Sellaiset alukset, joita olemme nähneet vaikkapa Flash Gordon- sarjakuvissa jo vuosikymmeniä! Niin, miksi niitä ei enää valmisteta? Ehkäpä kysymys on teknologiasta. Avaruusmatkat saatiin käyntiin II maailmansodan tekniikalla, mutta miksi se on edelleen käytössä? Miksi tekniikka ei kehity?

Konstantin Tsiolkovski kehitti avaruusmatkailun teoriaperustan jo sata vuotta sitten, ja oivalsi myös että kemiallisista rakettipolttoaineista vety ja happi ovat lupaavimmat. Goddard teki ensimmäiset onnistuneet kokeet nestepolttoainetta käyttävillä raketeilla. Vaikka raketit ovat suurentuneet, samalla teknologiapohjalla ollaan edelleen. Syynä on avaruuteen pääsyn vaatima suuri energiamäärä painoyksikköä kohti. Aikanaan ajateltiin, että atomivoima olisi seuraava läpimurto. Mutta sen ikävät ympäristövaikutukset ja tarvittavien säteilysuojusten paino ovat tehneet sen haaveen tyhjäksi.

Siivet olisivat hyödylliset sekä nousussa että laskeutuessa, ja siivekästä alusta olisi luontevaa käyttää uudelleen. Mutta siivet edustavat myös ylimääräistä massaa. Siksi ne oli hylättävä. No onhan avaruussukkulalla siivet? On kyllä, mutta niistä maksetaan kova hinta. Sukkula on ylivoimaisesti kallein tapa viedä tavaraa avaruuteen.

Joten onko mitään mahdollisuuksia on siirtyä Flash Gordonin teknologiaan?

On. Sukkulakonsepti voitaisiin elvyttää paremmalla moottoritekniikalla ja kevyemmällä lämpöeristyksellä. Valitettavasti kehitystyön kovat kustannukset ja marginaalinen hyöty ovat panneet tämän suunnitelman jäihin.

Rakettipolttoaineesta suurin osa poltetaan jo ilmakehässä, ja polttoaineen massaasta suurin osa on happea. Entä, jos happi otetaankin pääosin ilmasta? Ilmaa hengittävä moottori olisi todellinen läpimurto. Sen avulla päästäisiin avaruuslentokoneisiin, jotka eivät juuri poikkeaisi tavallisista lentokoneista. Tässä ei ole mitään periaatteellista ongelmaa, mutta käytännöllisiä kyllä. Ns. hyperyliääninopeudella toimiva suihkumoottori asettaa suuria vaatimuksia käytetyille materiaaleille, ja moottorin virtausdynamiikka jan termodynamiikka vaatisivat paljon kalliita kokeita.

Jos avaruustoiminta tarjoaisi todella suuria taloudellisia näkymiä, ilmaa hengittävä avaruuslentokone olisi epäilemättä jo käytössä. Mutta hallitukset eivät uskalla siihen satsata. Entä tarjoaisiko joku eksoottinen teknologia halvan oikotien?

Katsotaan ensin selvästi toteuttamiskelpoiset suunnitelmat. Avaruusalus voitaisiin ampua taivaalle vuoristoon sijoitetusta kaltevasta vakuumiputkesta, jossa se kiihdytettäsiin sähköllä korkeaan nopeuteen. Tämä muunnelma Jules Vernen ideasta on todella peraatteessa mahdollinen. Tai entäpä jos laukaisuun tarvittava energia pumpataankin alukseen maan pinnalta, laserilla tai mikroaalloilla. Näiden suunnitelmien vikana on se, että niihin liittyy suuria hankeriskejä. Kustannuksiin tulee helposti yksi tai kaksi nollaa perään. Arthur C. Clarken tunnetuksi tekemä avaruushissi edellyttäisi supervahvoja materiaaleja, muilta osin fysiikka on kohdallaan.

Entäpä sitten joku eksoottinen teknologia, joka ehkä voitaisiin keksiä. Ehkäpä keksitään tapa säilöä energiaa todella tehokkaaasti, vaikkapa antimaterian tai äärimmäisen kuuman aineen tai vahvan kentän muodossa (tässäkin fysiikka on kohdallaan mutta hyödyntämiseen tarvittava teknologia puuttuu). Entä eksoottinen fysiikka, kuten toistaiseksi tuntemattomat suuren energiatason ilmiöt? Uskaltaako joku sanoa, että luonto on jo paljastanut salaisuutensa? NASA:lla on ollut ns.”eksoottisen työntövoiman tutkimusohjelma”. Tämän kummallisempia asioita tuo ohjelma ei ole tuottanut.

Esitin alussa kysymyksen, miksi tekniikka ei enää kehity? Vastaus on, että kyllä se kehityy ja kehittyisi enemmänkin, mutta kuka sen lystin maksaa?

tiistai 7. syyskuuta 2010

Sietämättömän pateettista

Taiteilija Vesa-Matti Loiri herättää monenlaisia tunteita. Minulle on vaikeaa kestää hänen esiintymistään laulajana. Se on yksinkertaisesti aivan sietämätöntä, en voi millään eläytyä suurieleiseen tunteiden paisutteluun. Toisaalta tiedän että monet ovat siitä todella otettuja.

Luulen toisaalta ymmärtäväni häntä - vaikka voin olla taas väärässä. Roolit Uuno Turhapurona ja vaikkapa Jean Piere Kuselana tarjoavat rentouttavan pakopaikan kaunotaiteen hapettomista korkeuksista. Loiri tuntuu elävän patetian ja klovnerian risteyksessä, ja tämä jännite on kulttuurissamme jollain lailla keskeinen. Muistan esityksen, missä taitava klovni repeää kesken pelleilyn patettiseen viulusooloon. Vaikutus on huima, voi vapaasti liikuttua, koska hänelle saa myös nauraa jos siltä tuntuu.

Liika vakavuus voi pilata taiteen. Progressiivinen rock pilaantui pateettisiin ylipitkiin sooloihin, joista oli huumori kaukana. Mutta oliko Jimi Hendrix pateettinen? Vaikea sanoa. Jim Morrison kyllä oli, samoin on Van Morrison. Hevibändit ovat häpeämättömän pateettisia, mutta niillä on toinen jalka klovnerian puolella.

Portugalilainen Fado on pateettisuudessaan aivan ylittämätöntä. Emme kuitenkaan uskalla vaivautua, naurusta puhumattakaan, koska aavistamme että taiteilija vastaisi siihen vielä pateettisemmalla eleellä. Vetäisi esiin tikarin ja iskisi sen sydämeensä.

Jazz on vakavaa - liian usein ja valitettavasti. Vaikka poikkeuksiakin on. Silti se ei yleensä tunnu pateettiselta. Ehkä siksi että jazzin sanoma on abstraktimpi, ei se haluakaan liikuttaa perinteisellä tunteeseen vetoamisen kaavalla. Poikkeuksen muodostaa blues, erityisesti laulettuna. Bebopista ja hardbopista on kaukana sekä patetia että huumori.

Klassisessa musiikissa pateettisuudesta syytetään usein venäläistä koulukuntaa, ja aivan erityisesti Tsaikovskia. Pianokokonsertot tuovat sen parhaiten esiin. Mutta annamme sen anteeksi, koska se kuuluu venäläiseen sieluun.

Pateettinen ote vaatii aivan erityisen tarkastelukulman ollakseen hyväksyttyä - anakin minulle.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Kleion silmien alla

Sain käsiini oivallisen taloushistoriaa käsittelevän teoksen, joka käsitteli mm Kondratjevin pitkiä aaltoja (Freeman & Louçã: ”As time goes by. From industrial revolutions to information revolution”. Oxford University Press 2002). Oivalsin, että se ajattelu, jota olin soveltanut omissa teknologiadynamiikkaa koskevissa tutkimuksissani, kuuluu itse asiassa suuntaukseen, jota anglosaksisessa kirjallisuudessa nimitetään kliometriikaksi. Nimi tulee antiikin kreikan historiantieteen muusasta, Kleiosta. Tämä tutkimusote on ollut lähes unohduksissa vuosikymmeniä, mutta nyt se on uudessa nousussa. Syynä saattaa olla, että sitä sivuava toinen, myös syrjässä ollut tieteenhaara on elpymässä, nimittäin systeemiteoria. Suomessa lähestymistapa on - tietenkin - epämuodikas, joskin olen kuullut voimakkaita kommentteja sen puolesta.

Kun metodia sovelletaan teknologian ja teollisuuden kehityksen analyysiin, kaksi klassikkoa kohoaa ylitse muiden: Joseph Schumpeter ja Nikolai Kondrjatev – ja jonkinlaisena esiajattelijana Karl Marx. Ehkäpä joku on kuullut luovasta tuhosta tai kehityksen pitkistä aalloista. Asia liittyy systeemiteoriaan siten, että kehitys nähdään prosesseina. Mutta minkälaisia prosesseja ne ovat? Talouden prosesseilla ovat tyypillisiä tietyt tilastollisella analyysillä havaittavat piirteet, joiden voidaan ajatella syntyvän tietynlaisten prosessien tuloksena. Tällaisia piirteitä ovat: trendit, pitkät aallot, suhdannevaihtelut (värähtelyt) ja äkilliset shokit. Tuntuu ymmärrettävältä. Tilastollisen datan ja systeemiteorian soveltaminen tekee lähestymistavasta houkuttelevan: se tuntuu olevan varmemmalla pohjalla kuin monet aivan spekulatiiviset talousteoriat.

Prosessit voidaan jakaa yleisesti ottaen käänteisiin eli reversiibeleihin prosesseihin, ja peruuttamattomiin eli irreversiibeleihin. Edellä mainitut klassikkotieteilijät olivat vahvasti sitä mieltä, että teknologian ja teollisuuden kehityksessä irreversiibeleillä prosesseilla on suuri rooli. Ne tuottavat mm ns. pitkiä aaltoja. Käänteisillä prosesseilla taas on taipumus tuottaa syklisiä värähtelyjä, kuten suhdannevaihteluita. Ne eivät johda kehitykseen, kun taas irreversiibeleissä prosesseissa on kehityksen ja pysyvän muutoksen elementti.

Otetaanpa hauska analogia. Kondensaattorin lataaminen sähköllä on käänteinen prosessi. Sähkö saadaan sieltä samanlaisena ulos. Jos kondensaattoriin kytketään toinen vastaava prosessi, kela, saadaan systeemi, joka tuottaa syklisiä värähdyksiä. Tekniikkaa lukeneet tuntevat sen yksinkertaisena värähtelypiirinä. Sen toiminta näyttää dynaamiselta, mutta se ei johda mihinkään, se ei kehity.

Lisätään systeemiin irreversiibeli eli peruuttamaton prosessi. Olkoon se johtimissa syntyvä, sähkövastuksesta johtuva lämpö, joka on itse asiassa luonnostaan mukana tässä piirissä. Kun vastukseen johdetaan virtaa, se lämpenee. Mutta prosessi ei ole käänteinen. Vastuksen lämmittäminen ei saa aikaan sähkövirtaa. Nyt mukaan tulee kehitystä: värähtely vaimenee ja lopulta lakkaa.

Tässä tapauksessa kehityssuunta oli entropiaa lisäävä, muutos kulki kohti nollatilaa. Mutta taloudessa osa peruuttamattomista prosesseista on entropiaa vähentäviä, syntyy kasvua ja ihmiselle resursseja tuottavaa muutosta.

Ajattelemisen aihetta...

perjantai 14. toukokuuta 2010

Nuoriso! Muistakaa lukea Mika Waltarin teoksia

…jos ette ole lukeneet. Hän on klassikko, joita on vain muutama kirjallisuudessamme (Kivi ja Linna nyt lähinnä tulevat mieleen). Panu Rajalan massiivinen elämänkerta ”Unio Mystica” valottaa hyvin taustoja – kunhan ei piittaa kirjan ”rajalamaisuuksista”.

Waltarin kirjailijakuva ei ole aivan tahraton. Siihen on syynä osin hänen suunnaton tuotteliaisuutensa, joka herätti kauhua ja kateutta joissakin kollegoissa. Waltari oli tupakansavua suitsuttava ihmiskone, joka takoi valmista tekstiä 20-30 liuskaa päivässä. Mutta on myös Waltarin omaa syytä. Kirjan ”Palava nuoruus” saama murskakritiikki harhautti kirjailijan julkiseen puolustautumiseen. Se laukaisi vuoden 1936 kirjallisuussodan, joka politisoitui pahasti ja leimasi Waltarin – hänen tahtomattaan – oikeistolaiseksi ja konservatiiviksi. Samalla todelliset konservatiivit tuomitsivat hänet säädyttömänä. Asia paheni, kun Waltari värvättiin sodan aikana propagandatoimintaan - ja tapansa mukaan hän oli siinäkin hyvin tehokas. Vihollisten parjaaminen näyttää olevan pahempi synti kuin vihollisten tappaminen.

Waltarista ei kuitenkaan oikein ole aatteiden ajajaksi. Monia hänen nuoruuden teoksiaan leimaa uskonnollis-porvarillinen ohjelma, jossa tendenssimäisyys pistää väkisin lukijan silmään. Rajalan sanoin, siinä sielua ensin ryvetetään synnin loassa, jonka jälkeen kadutaan ja nostetaan se moraalin pyykkinarulle kuivumaan. Tämä herännäisliikkeiden toimintakaava syöpyi hänen sieluunsa liiankin syvälle kirkollisessa lapsuudessa. Yhtä lailla Waltari epäonnistuu propagoidessaan erityisesti Sinuhessa kukkivaa historiallista konservatismia: ”näin on aina ollut ja näin on oleva, eikä ole mitään uutta auringon alla”. Tämäkö on todella se viesti, joka on saanut miljoonat lukijat ihastuksen valtaan?

Ei tietenkään ole. Päälle liimattu uskonnollinen tai yhteiskunnallinen filosofeeraus on vain suitsukkeen savua kirjailijan oman sielun tyynnytykseksi. Kirjojen todellinen imu on rakennettu rivien väliin. Se on eläväksi tulevaa tunnetta, kiihkoa ja seikkailun imua ja ihmettelyä elämän arvoituksen äärellä. Vain viimeisissä, uskontoaiheisissa suurromaaneissa suitsutuksen pyhä savu alkaa jo lukijaa yskittää.

Oma suosikkilistani: Sinuhe, Turms, Karvajalka, Suuri illuusio, Koiranheisipuu. Ja tietysti ne kolme komisario Palmua.

keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Atlantic Unicorn

Meksikon lahdella huhtikuun lopussa sattunut öljynporauslautan räjähdys vaati ihmishenkiä, ja uhkaa myös aiheuttaa suunnattoman ympäristökatastrofin. Mutta minkälainen hirviö on tuollainen öljynporauslautta, ja millaista siellä on olla töissä? Tiedämme ehkä, että siellä tienaa kuukaudessa sen, mitä tavalliset kuolevaiset koko vuonna. Ja ehkä aavistamme, että hyvästä syystä.

Merikapteeni Juha Lehtosen kirja ”Atlantic Unicorn” (Tammi 2002) kertoo porauslauttojen työmiehistä. Kirja kertoo todellisesta elämästä, tosin hieman tavallista dramaattisemmissa olosuhteissa. Se on jännityskirja, realistinen kirja, ja äijäkirja. Se kertoo arjen sankaruudesta, käsittämättömästä rohkeudesta ja moraalisesta vastuuntunnosta. Se kertoo myös ahneudesta, voiton tavoittelusta keinoja kaíhtamatta ja suoranaisesta roistomaisuudesta.

Miksi kriitikot eivät aikanaan ylistäneet tätä kirjaa? Se ei ehkä sovi umpihumanistiseen kirjallisuusperinteeseemme. Mielummin ylistetään kirjoja joissa wannabee taiteilijaretkut juopottelevat ja turhautuvat luomisen tuskassaan. Mitä muuta tärkeää maailmassa muka voisi olla?

Älkää uskoko. Kääntykää kirjakauppiaanne tai kirjastonne puoleen. Lukekaa tämä kirja. Se on hyvää kirjallisuutta, ja se on myös opettavaa, sujuvaa ja viihdyttävää ajankäyttöä. Samalla saatte tietää jotain olennaista tästä ihmisen tekemästä maailmasta. Ehkä saatte myös aavistuksen siitä, millaista oli Meksikonlahden porauslautalla huhtikuussa 2010.

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Kamreerien johtama Nokia

Nokian menestys kiinnostaa edelleen suomalaisia, vaikka kyseessä onkin nykyisin amerikkalaisten eläkeläisten omistama yhtiö. Nokian vaikutus Suomeen on valtava, ja Nokian T&K toiminta Suomessa ruokkii koko innovaatiojärjestelmäämme. Siksi Nokian menestys ei ole yhdentekevä.

Nokian rakettimainen nousu maailman suurimmaksi elektroniikan laitevalmistajaksi oli monien sattumien summa. Valtava merkitys oli sillä, että insinöörit tekivät hyviä puhelimia. Esimerkiksi Lauri Kuokkanen auttoi Nokiaa, koska hänen duplex-suodattimensa tekivät pienet analogiset matkapuhelimet mahdollisiksi. Aivan ratkaisevaa oli kuitenkin tuoda markkinoille juuri oikeaan aikaan mullistava puhelin, vuonna 1994 esitelty 2110. Se muutti kaikki käsitykset puhelimesta. Se oli pienin, kevein, littein, kaunein ja helppokäyttöisin puhelin. Sitä myytiin yli 20 miljoonaa, kertaluokkaa enemmän kuin oli suunniteltu. Uudet mallit jatkoivat menestystä. ”Kansanmalli” 5110 myi yli 50 miljoonaa. Nokia pystyi onneksi vastaamaan kysyntään. Vuoteen 1999 mennessä Nokia oli noussut tuntemattomuudesta globaaliksi markkinajohtajaksi.

Nyt Apple on tehnyt Nokialle nokiat. iPhone myy kun häkää, ja Nokian omat älypuhelimet herättävät lähinnä myötähäpeän tunteita. Ja tällä asialla on merkitystä. Matka- ja älypuhelin on kuluttajalle hyvin henkilökohtainen laite. Sen käyttökokemus ja statusarvo ovat aivan ratkaisevia. Miten tähän on jouduttu. Eivätkö Nokian tuhannet insinöörit osaa enää tehdä puhelimia? Missä on muotoiluperinteemme?

Syy on ehkä siinä, että Nokia on nykyisin kamreerien johtama rahantekokone. Apple saa puhelimestaan huonon katteen, koska se käyttää kallista, uutta teknologiaa. Nokia taas käyttää vanhaa, halpaa teknologiaa. Siksi puhelimet ovat paksuja ja kömpelöitä – mutta epäilemättä niiden valmistus on tuottoisaa. Kamreerijohtamisen ideana on taloudellinen tuotto. Kamreerit eivät voi ymmärtää, että tuotteella itsellään olisi väliä. Nokian maine ja imago ovat jo tahriintuneet. Apple ei välttämättä ohita Nokiaa helposti, koska huipulla voluumit ovat valtavia, ja Nokian tuotekehitys- ja tuotantokoneistot ovat murskaavan tehokkaita. Mutta Nokiaa on haavoitettu pahasti, ja taistelun voittaja voikin tulla idästä.

torstai 22. huhtikuuta 2010

Maailma jonka Dick teki

Philip K. Dick (1928-1982) tunnetaan pehmeän, psykologisen ja filosofisen tieteiskirjallisuuden mestarina. Vähemmän tunnettua on, että hänen ylittämätön mielikuvituksensa on tuottanut myös aivan hämmästyttäviä teknisiä oivalluksia. Dick ei kuitenkaan ole siinä mielessä hard core suunnan edustaja, että hän jäisi itse keksimiensä maailmojen ja teknologioiden vangiksi. Hän esittelee ällistyttävät teknologiset ideansa lähes huomaamatta ja sivulauseissa, luonnollisena asiana, mitä kaikki teknologiat aikalaisille ovatkin. Sen sijaan että jäisi erittelemään keksimiensä teknologioiden hienouksia hän kuvaa niiden vaikutusta ihmisen arkipäivään. Dickin näkökulma on aina arjen sankarin, pienen ihmisen puolella. Dickiä on sanottu pienyrittäjien Dostojevskiksi.

Mutta tarkastellaanpa hieman Dickin profeetallisia teknisiä keksintöjä.

Homeopap
Tämä lienee Dickin keksinnöistä profeetallisin. Se tarkoittaa elektronista mediaa joka sensorien ja kaikkialle ulottuvan tietoverkon kautta tuottaa uutisia lähes reaaliajassa. Dick ennusti näin epäsuorasti internetin ja sosiaalisen median. Kirjoissa internetin kaltainen tietoverkko, tietokoneet ja mobiililaitteet ovat epäilemättä läsnä, mutta kaukana taustalla. Arkipäiväisinä asioina niihin ei sinänsä kiinnitetä huomiota. Novellissa ”Minority report” päähenkilö tekee murhan. Hänellä on kiire, sillä hän tietää, että kymmenessä minuutissa juttu on jo homeopapissa.

Velkojen perintäpallot ja Nitzin elävät mainokset

Pirullisia media - ajan keksintöjä. Dick ymmärsi myös, että mitä tehokkaammaksi ja aggressiivisemmaksi mainonta tulee, sen typerämmäksi käy sen sisältö. Onneksi meillä ei ole näitä – vielä.

Ubiympäristö eli älykäs ympäristö

Dickin henkilöt joutuvat toistuvasti kahnauksiin erilaisia palveluja tyrkyttävien ja tekoälyllä käyvien puhuvien laitteiden kanssa. Niitä ovat esimerkiksi robottitaksit, hissit ja myyntiautomaatit. Monimutkaisissa oikean elämän tilanteissa laitteet vaikuttavat täydellisiltä idiooteilta, ja kohtaukset niiden kanssa ovat usein farssimaisia. Varsin hirtehinen on kohtaus, jossa päähenkilö yrittää huijata kolikolla toimivan ulko-ovensa avautumaan ilmaiseksi.

Virtuaalitodellisuus, keinotekoiset muistot ja muistin manipulointi

Nämä teemat sekoittuvat Dickillä toisiinsa. Dick näkee virtuaalitodellisuudessa filosofisen ongelman, joka liittyy hänen yleiseen teemaansa todellisen ja koetun suhteesta. Pisimmälle viety ja tarkimmin kuvattu on uskonnollinen sovellus, mercerismi. Empatialaitteen avulla pääsee sisälle profeetan kokemaan todellisuuteen – ja jakaa myös profeetan kärsimykset.

Simulantit ja androidit
Dickillä on useita versioita: tyhmät palvelijarobotit, ulkoista käyttäytymistä uskollisesti tuottavat simulantit (”We can build you”), tunteilla varustetut androidit (”Blade runner”) ja sotilaallisena sovelluksena hyytävät soluttautujarobotit (”Second variety”). Myös tämä teema liittyy pohdiskeluun todellisuuden luonteesta.

Autofac
Kapitalismin äärimmäinen muoto, täysin automatisoitu teollisuus. Eikö tuotanto olekin ihmisluonnon suurin saavutus. Ja sen täydellisin sovellus on tietysti sotatalous, jossa sotatilan nojalla voidaan tukahduttaa demokratia, tuo tuotantoa haittaava elementti. (”Penultimate truth”)

maanantai 19. huhtikuuta 2010

Uutta rautakautta odotellessa

Raudan, tai oikeammin teräksen valmistus on maanviljelyksen jälkeen eniten maailmaa mullistanut keksintö. Rautakausi teki mahdolliseksi tehokkaat työkalut ja koneet. Teollinen vallankumous moninkertaisti teräksen tuotannon – mutta teräs ei ole juurikaan parantunut. Muinaisajoista tunnettu damaskoksen teräs ja japanilaiset miekat edustivat materiaalitekniikan huippua.

Paremmille materiaaleille olisi kyllä valtava tarve. Tarvittaisiin terästä tai muita materiaaleja, joiden lujuus olisi paljon nykyisiä parempi, ja samoin tarvittaisiin materiaaleja, jotka kestäisivät paljon nykyisiä korkeampia lämpötiloja.

Ajoneuvoissa tarvittaisiin moottoreita, joilla olisi parempi hyötysuhde. Eräs keino olisi kohottaa moottorin toimintalämpötilaa. Se parantaisi termistä hyötysuhdetta kahdella tavalla: itse termodynaaminen prosessi toimisi paremmalla hyötysuhteella, ja jäähdytys olisi helpompaa järjestää, kun erityistä nestekiertoa ei tarvittaisi, vaan ilma- ja säteilyjäähdytys riittäisi. Yritykset kehittää keraamista korkean lämpötilan moottoria ovat toistaiseksi epäonnistuneet.

Korkeammat toimintalämpötilat parantaisivat myös sekä tavallisten lämpövoimaloiden että ydinvoimaloiden hyötysuhdetta. Lisäksi uudet ydinvoimalat olisivat nykyisiä turvallisempia, ja tuottaisivat huomattavasti vähemmän ydinjätettä. Myös fuusiovoimalassa tarvitaan parempia materiaaleja.

Ilmailu hyötyisi myös. Korkea lämpötila toisi taloudellisemmat turbiinit. Erityisesti avaruuslennot hyötyisivät. Rakettipolttoaineiden hapetin muodostaa pääosan polttoaineen painosta. Käyttämällä startissa ilmasta otettavaa happea avaruusalusten laukaisu mullistuisi. Pienet, siivekkäät ja sulavalinjaiset avaruusalukset veisivät hyötykuormat avaruuteen murto-osalla nykyisestä energiamäärästä ja kustannuksista, Mutta se asettaa moottorien materiaaleille äärimmäisiä vaatimuksia. Myös alusten rungon lämpösuojaus vaatii erikoismateriaaleja.

Miksi sitten uusien materiaalien kehittäminen on niin vaikeaa? Materiaalin lujuus määräytyy atomien elektroniverhon muodostamien sidoksien lujuudesta. Sille asettaa rajan sähköisen vetovoiman suuruusluokka. Se on tietenkin ylittämätön raja, koska kyseessä on fysiikan perusvakio. Mutta jotain voidaan tehdä. Erittäin lujia sidoksia löytyy kiteisistä rakenteista, kun ne ovat mahdollisimman puhtaita. Hiili on eräs lupaava aine. Esimerkkejä ovat hiileen perustuvat timanttikalvot, hiiliputket ja fulleriinit. Muutkin alkuaineet lienevät mahdollisia, mutta niitä tunnetaan toistaiseksi huonosti. Toinen mahdollisuus on harkittu epäpuhtauksien käyttö ja erilaisten aineiden yhdistely, kuten tapahtuu erilaisissa lejeeringeissä ja komposiittiaineissa. Aivan uusi asia on käyttää komposiiteissa nanoluokan aineskokoja.

Keskeinen lujuuteen vaikuttava tekijä on lämpötila. Lämpötilan kohotessa molekyylien lämpöliike alkaa jossain vaiheessa purkaa atomien välisiä sidoksia. Alkaa tapahtua fysikaalisia faasimuutoksia ja kemiallisia reaktioita, jotka pilaavat aineen tekniset ominaisuudet. Noin tuhannesta asteesta ylöspäin alkaa jo tulla vakavia vaikeuksia. Tässäkin fysiikka asettaa rajat. Voidaan tietenkin pyrkiä hyödyntämään luonnostaan vaikeasti sulavien aineiden yhdistelmiä.

Vaikeuksia on oikeastaan kaksi. Ensinnä pitää löytää teknisiltä ominaisuuksiltaan lupaavia kidemuotoja, yhdisteitä ja komposiitteja, kuten teräksen tai eräiden muiden metallien seostaminen nanoluokan keraamipartikkeleilla. Toinen vaikeus on löytää niille taloudellinen valmistusmenetelmä. Ehkäpä näemme aikanaan konstruktiomateriaaleja, joiden lujuudet ovat kymmenkertaisia, ja lämpötilan kestot 2-3 kertaisia nykyisiin verrattuina. Mutta se vaatii kyllä paljon aikaa ja vaivaa.

perjantai 16. huhtikuuta 2010

Video killed the radio star

Eräs tärkeä syy lukea Talouselämä - lehteä on takakanteen painetut Pekka Seppäsen kolumnit. Tänään hän totesi että paperiteollisuus on vain printtimedian alihankkija.

Tämä on totta, hyvin perustavan luonteisella tavalla. Paperinvalmistuksesta kehittyi laaja teollisuuden ala 1800-luvun puolivälissä. Printtimedia herätti yhä suurempaa kiinnostusta, ja vasta keksitty tapa tehdä puusta paperia otettiin heti käyttöön tyydyttämään sanomalehdistön kyltymätöntä paperin tarvetta. Paperiteollisuus loi sen varallisuuden ja teknologisen pohjan, jonka varaan moderni Suomi rakennettiin.

Media synnytti myös nykyisen laajan elektroniikka- ja ohjelmistoteollisuuden. Teollinen tuotanto oli toki ensimmäisenä hyödyntämässä sekä televisiotekniikkaa että tietokoneita, mutta pelkän teollisuuden varassa ala olisi kituuttanut. Median tarpeista syntyi monta kertaluokkia laajempi kysyntä, jonka varassa teknologian kehitys nopeutui ratkaisevasti. Tietokoneteollisuus sai aivan erityisen piristysruiskeen, kun internet syntyi. Suuri yleisö alkoi himoita elektronisia internet-sisältöjä. Ei yleisö kuitenkaan niinkään himoinnut sanomalehtien nettisivuja, pikemminkin nettiporno on alan nolosti piiloteltu suuri vaikuttaja.

Stattisten nettisivujen jälkeen seuraavaksi suureksi sisältöinnovaatioksi on povattu interaktiivista sosiaalista mediaa. Aika näyttää.

Suomen menestystarinan omaleimainen piirre on, että Suomeen syntyi myös vahva elektroniikka- ja ohjelmistoteollisuus Nokian kautta. Tämä innovaatio ei enää nojannut puuvaroihin. Sen sijaan on olennaista hoksata, että matkapuhelut ja SMS viestit merkitsivät sosiaalisen median suurta murrosta. Nokian strateginen oivallus oli suunnata puhelinmallisto tavallisille ihmisille ja erityisesti nuorisolle. Ensimmäisenä, ja vuosikymmenen edellä muita.

Mitä tapahtuu kirjoille ja sanomalehdille? Eivät ne kuole, eivät ainakaan kovin nopeasti. Ei radiokaan kuollut, vaan muutti muotoaan. Radio voi hyvin ja sillä on vakaa kuuntelijapohja.

Media on ottanut pysyvän siivun modernin yhteiskunnan hyödykkeiden tuotannosta.

keskiviikko 14. huhtikuuta 2010

Parempaa teknologiaa - mutta milloin

Olemme tottuneet tekniseen edistykseen. Odotamme, että kehittyvä tiede ja teknologia tuottavat meille jatkuvasti sekä parempia tuotteita, että aivan uusia ja ihmeellisiä edistysaskelia. Mutta on myös pettymyksiä. Kaikki alat eivät edisty. On helppo luetella pettymyksiä. Missä ovat saasteettomat ja suorituskykyiset sähköautot? Niissä ollaan vielä sadan vuoden takaisella tekniikan tasolla. Entä missä ovat sulavat siivekkäät avaruusalukset, jotka tekevät avaruusmatkoista arkipäivää. Ja missä ovat suprajohtavat voimakaapelit, joiden avulla energiaongelmamme jo pitkälle ratkeaisivat? Missä on fiksu tekoäly ja puhetta ymmärtävät ja hyödylliset robotit?

Jokin jarruttaa teknologian kehitystä. Voisiko se olla lyhytnäköinen teollisuus joka panttaa hyödyllisiä keksintöjä? Vai voisiko tiede törmätä luonnonlakeihin? Vai onko kyseessä vain kerta kaikkiaan keksimisen vaikeus? Vastaus voi olla kaikkea näitä.

Mutta vielä on eräs ongelma, jota ei yleisesti ymmärretä. Nykyajan tekniikka on aika monimutkaista. On vaikea löytää niin suuri rahoituspanos, että epävarma ja huonosti ymmärretty teknologia saadaan kehitettyä luotettavaksi, halvaksi ja kaupalliseen käyttöön sopivaksi. Yleensä millään yhtiöllä – tai edes valtiolla - ei ole riittävän suurta rahasummaa. Ja vaikka olisi, riskit ovat niin suuret, ettei investointipäätöstä uskalleta tehdä.

Ja ymmärretään myös tämä. Tuotekehityksessä on tehtävä paljon päätöksiä. Mahdollisuuksien puu haaroo, ja väärä päätös johtaa lopulta umpikujaan.

Oikeasti uusi merkittävä teknologia nousee vasta, kun se alkaa kiinnostaa teollisuutta laajemmin. Monet teolliset laboratoriot toimivat rinnakkain, ja vaikka monet niistä ajautuvat umpikujaan, aina on myös niitä jotka löytävät oikean suunnan. Globaali ja hajautettu tuotekehitys saa aikaan riittävän kokonaispanoksen, ja seuloo esiin onnistuneet suunnittelupäätökset.

Tästä on hyvä esimerkki: taulu-TV. Nestekidenäytöt keksittiin vuosikymmeniä sitten, mutta niiden kehitykseen ei satsattu. Kuvaputkiteollisuus oli suuri ja konservatiivinen ala. Ei se halunnut lähteä sahaamaan omaa oksaansa. Mutta sitä oli vaikea lähteä muidenkaan hastamaan. Vasta kun laptop-PC syntyi, teollisuuden oli pakko lähteä kehittämään LCD näyttöjä. Laptop PC oli kallis ja haluttu. Se tuotti kehitystyön tarvitseman katteen. Kun teknologia oli riittävän valmis, se vyöryi myös massamarkkinoille eli TV teollisuuteen. Kuvaputket korvautuivat litteillä näytöillä muutamassa vuodessa.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Tiede ja historian ymmärtäminen

Onko historia tiedettä? Entä voidaanko historian tutkimusta edistää kehittämällä historian omaa metodologiaa tieteenä. Tai voiko historia hyötyä muiden tutkimusalojen tiedoista? Ilmeisesti ainakin nykyaikana vastaus kaikkiin kohtiin on varovaisen myönteinen.

Voidaanko historiaa ymmärtää ilman niin sanottua kovaa tietoa? Tarkennan kysymystä. Voidaanko tieteen historiaa kuvata ilman, että historioitsija on selvillä tieteen filosofiasta tai tieteellisten käytäntöjen muuttumisesta eri aikoina? Voidaanko teollistumisen historiaa kuvata ottamatta huomioon itse teollisia prosesseja. Ainakin eräs huomio on selvä. Tieteellinen tieto biologisista ja geologisista prosesseista on mullistanut perin pohjin käsityksemme maapallon ja sen elollisen luonnon synnystä. Itse asiassa käsityksemme noista kaukaisista asioista olisi jokseenkin mitätön, ellemme pystyisi sovittamaan luonnosta tehtyjä havaintoja ja harvoja säilyneitä fossiileja tieteellisen tiedon kehikkoon.

Näyttää siltä, että on taas kirjoitettava Galileosta. Vakiintunut maailmankuva oli jo antiikin ajoista olettanut sekä maan että muut taivaankappaleet palloiksi. Kiistakysymykseksi jäi niiden liikkeiden ymmärtäminen. Kirkon hyväksymä Ptolemaioksen malli oletti, että muut taivaankappaleet kiersivät maata. Mallin ongelmana oli kuitenkin sen monimutkaisuus. Siksi Kopernikus ehdotti yksinkertaisempaa, aurinkokeskeistä mallia. Galileon väitetään osoittaneen aurinkokeskeisen maailmankuvan oikeaksi teleskoopilla tehtyjen havaintojen avulla. Mitään tällaista havaintoa Galileo ei kuitenkaan koskaan tehnyt. Galileon havaintojen tarkkuus ei edes siihen olisi riittänyt, vaan asia varmistettiin teleskooppihavainnoilla vasta 1800-luvun puolessa välissä.

Galileo tuotti kuitenkin uutta havaintoaineistoa, kuten kuun kraatterit ja vuoristot, auringonpilkut, Venuksen näkyminen sirppinä, Jupiterin kuut, tähtisumut, ja tähtien oletettua paljon suurempi lukumäärä. Ehkäpä juuri näiden havaintojen merkitys oli ratkaiseva, sillä ne osoittivat, että vaikka olevaisen piiri ylittää ihmisen aistien piirin, myös sen aisteillemme näkymätön osa on saavutettavissa erilaisin apukeinoin. Eräs niistä on matematiikka, jonka merkityksen luonnontieteille Galileo toi eräänä ensimmäisistä esille. Samaan aikaan keksittiin myös mikroskooppi. Vanhan maailmankuvan mursi parin vuosisadan aikana vähitellen vahvistunut tieteellinen konsensus, joka rakentui monenlaisista aineksista. Galileon toiminta kiihdytti prosessia, koska se herätti huomiota ja aiheutti keskustelua. Suurin murros oli kuitenkin koko tieteellisen tiedon käsitteen syntyminen.

Suuret tieteelliset läpimurrot ovat tosiasia, mutta ne rakentuvat toisin kuin kuvitellaan. Ratkaisevat teoriat ja havaintoaineistot ovat harvinaisia. Osaltaan ne vaikuttavat tieteellisen konsensuksen syntymiseen, mutta sen rakentuminen on kuitenkin yllättävän hidasta ja epävarmaa.

torstai 4. helmikuuta 2010

Onko tohtori Faust enää katu-uskottava

Monet asiat muuttuvat reilussa sadassa vuodessa. Tämä tuli mieleeni nähtyäni kansallisoopperassa Gounod'n oopperan Faust. Vaikka esitys oli tavattoman hieno ja vaikuttava, Faustin kertomus moraalidraamana on muuttunut perin pohjin. Sen merkitys siirtyy tavalla, jota aikanaan ei osattu ennakoida.

Faustin pohjalla oleva tarina on vanha, ja sitä on hyödynnetty taiteessa moneen kertaan. Goethen Faust on tunnetuin, mutta viime aikaisista teoksista tulee mieleen Istvan Szabón elokuva Mefisto, joka perustuu Klaus Mannin samannimiseen romaaniin.

Teoksen keskiössä on tiedemies (tai muu mainetta janoava ihnminen), joka myy sielunsa paholaiselle saadakseen haaveensa toteutettua. Jo perusasetelma on laimentunut. Maallistuneessa yhteiskunnassamme sielun myyminen ei säväytä. Voisipa jopa olla, että kuka tahansa nuori bisnesleijona myisi sielunsa silmää räpäyttämättä. Oman aikamme arvomaailmassa Mefiston tarjoama diili tuntuu todella edulliselta.

Mutta Faustin täysjärkisyyttä sopii myös todella epäillä. Goethen ja Gonoud'n tiedemies Faust on alkemisti. Kun diili on tehty, hän olisi hyvin nopeasti saanut tentattua Mefistolta, että alkemia on joutavaa puuhaa. Suuret tieteen läpimurrot olivat tuohon aikaan juuri lähtemäisillään liikkeelle. Mefisto olisi voinut opettaa Faustille hieman fysiikkaa. Faust olisi jäänyt historiaan yhtenä tieteen suurmiehistä. Hän olisi voinut kehittää modernin termodynamiikan tai luoda sähköteollisuuden ennen aikojaan. Tai ehkä puhuisimme nyt Faustin yhtälöistä Maxwellin yhtälöiden asemasta.

Mutta mitä tekee Faust? Hän tekee itsestään narrin. Goethen Faust hankkii kasoittain kultaa ja käyttäytyy arvottomasti naissuhteissaan. Tosiasiassa monet kauppiaat tienasivat häntä paremmmin, ja naisasioihin hän olisi varmaan löytänyt paremmankin mentorin. Gonoud'n Faust on vielä sitäkin typerämpi. Hän ei tavoittele edes tiedemiehen kunniaa, vaan saavuttaa arvokkaalla sijoituksellaan vain alhaisen naissankarin aseman!

Jotain särähtää tässä muutenkin. Ihana ja ihanteellinen Margareta antaa ostaa itsensä korurasialla kuin katuhuoran. Minä en kyllä ymmärrä libreton logiikkaa. Vai onko moraali vain miesten yksinoikeus? Vai demonstroiko Mefisto Faustille kaikkien naisten arvotonta luonnetta? Jotenkin entistä moraalittomammalta tuntuu tämä moraliteetti.  (tästä kohtaukseta on muuten peräisin Tintin lukijoiden tuntema, Bianca Castafioren laulama koruaaria).

Mutta ehkä oman aikamme näkökulmasta Faustin moraalinen terä on jossain mielessä myös purevampi. Se korostaa vieläkin selvemmin sankarin haaveiden onttoutta, typeryyttä ja viiltävää turhuutta. Ainostaan ihanan naisen rakkaus on arvokasta, mutta sekään ei ole kaupan. Sen saavuttaa rakastamalla itse ja ilman vaatimuksia.

Mannin ja Szabón Faust on uskottavampi. Se nostaa esiin vaatimuksen kunnioittaa omia vakaumuksiaan. Helvetti ei tule Mefiston valtakunnassa, vaan tarkoittaa loppuelämää tahriutuneen itsetunnon kanssa.

Kaikesta huolimatta todellinen sankari on Mefisto. Sehän nähdään jo siitä, että oopperassa hän on basso, kun taas Faust on hieman reppana sukkahousutenori. Mefistolla on hyvä itsetunto, ja hän raataa rehellisesti ja johdonmukaisesti omien tavoitteidensa eteen. Samalla hän yrittää auttaa sähläävää asiakastaan saamaan edes jotain etua kaupastaan. Pidämme Mefistosta myös siksi, että juuri hän on mestari ja opettaja, joka näyttää meille maailman kataluuden ja ihmisen erehtyvyyden. Ottakaamme opiksi.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Avaruusturismi

Lehtitietojen mukaan presidentti Obama aikoo yksityistää avaruussektorin. Kysymys on oikeastaan Yhdysvaltojen umpikujaan ajautuneesta avaruuspolitiikasta. Ja sitkeän uskomuksen mukaan yksityinen sektori hoitaa tämänkin asian ylivoimaisesti tehokkaammin. Aikoohan Virgin Galactic yhtiö aloittaa kaupalliset turistilennot avaruuteen lähiaikoina.

Katsotaan asiaa tarkemmin. Mainostetut turistilennot eivät ole lentoja kiertoradalle, vaan ns. ballistisia lentoja. Euroopan avaruusjärjestö ESA tekee näitä lentoja niitä rutiininomaisesti Airbus-koneella. Niissä kone lentää parabolisen eli ballistisen kaaren noin 12 kilometrin korkeuteen. Lennolla saadaan aikaan painoton tila noin kymmenen sekunnin ajaksi.

Virgin Galactic haluaa viedä matkustajat avaruuden rajalle, noin sataan kilometriin. Se edellyttää erikoiskonetta, kaupallinen suihkukone ei niin korkealle yllä, ja ilmakehän ylärajalla suihkumoottorit pitää korvata rakettimoottorilla. Kun paraabelin kaari saadaan ylemmäs, painoton tila voidaan ylläpitää jopa minuutteja. Näille lennoille löytyy varmaan myös tieteellistä kysyntää, pidentäähän se mikropainovoiman kestoa kertaluokilla.

Varsinaiseksi avaruuslennoksi voitaisiin kuitenkin lukea vasta kiertoradalle meno. Virgin Galacticin koneella ei ole sinne mitään asiaa. Tein pikku laskelmia. Jos otamme koneen painoksi 10 tonnia, 100 kilometrin korkuinen parabolinen kaari vaatii energiaa noin 1,5 * 10 exp 10 (10 potenssiin kymmenen) Joulea (mukana kineettinen ja potentiaalienergia). Saman aluksen vienti kiertoradalle vaatisi noin 25 * 10exp10 Joulea. Laskelma on kuitenkin liian optimistinen. Se ei sisällä ilman kitkan vaikutusta. Lisäksi aluksen on raahattava mukanaan myös polttoainetta. Todellisuudessa kiertoradalle pääsyn energialisä on ainakin 100 - kertainen, ja teknologian hinta ehkä vielä kertaluokkaa isompi.

Virgin Galacticilla ei ole tällaista teknologiaa. Lennosta veloitettava hinta on kaiketi noin 150 000 euroa. Se kattanee kustannukset, jos tilaajia on riittävästi. Venäläiset laskuttavat kiertoradalle matkustavalta avaruusturistilta noin 20 miljoonaa euroa. Se vastannee suunnilleen omakustannushintaa, ja kuvaa hyvin myös lentojen teknologista vaativuuseroa.

Entä voiko kaupallinen kilpailu tuottaa teknologisia edistysaskeleita, joiden avulla todelliset avaruuslennot saadaan halvemmiksi?

Ehkä. Palaan asiaan lähiaikoina.