perjantai 26. elokuuta 2016

Arppeanum - museo in memoriam

Oli tarkoitus kirjoittaa tästä asiasta tuoreeltaan, mutta se unohtui. Jotenkin se palasi mieleen, joten palaan asiaan, sillä rikos ei vanhene. Kysymyksessä on kulttuurivandalismi ja suuri hävyttömyys. Yli vuosi sitten Helsingin yliopistomuseo joutui siirtymään pois historiallisista tiloistaan, Arppeanum- nimisestä talosta. Se muutti torin toiselle puolelle, yliopistoin päärakennuksen kolmanteen kerrokseen. Suurin osa näyttelyesineistä ei sinne kumminkaan mahtunut, vaan ne on pantu varastoon tai siirretty muihin museoihin. Yliopistomuseo on nyt vain varjo entisestään, laimea elämys, eikä historiallisen ympäristön menetystä voi korvata.

Mikä sitten on Arppeanum, osoitteessa Snellmanninkatu 3? Komea renessanssityylinen talo rakennettiin vuonna 1869 Keisarillisen Aleksanterin yliopiston kemian laboratorio- ja museorakennukseksi. Nimensä talo sai hanketta ajaneen yliopiston rehtorin ja senaattorin Adolf Arppen mukaan, ja sen suunnitteli Arkkitehti C.A. Edelfelt. Talo on Suomen vanhin museoksi suunniteltu rakennus.

Tai oli, sillä museo sai lähteä. "Senaatti- kiinteistöt" - niminen kopla keksi talolle uutta käyttöä. Tuon joukkion tehtävä on tehostaa valtion kiinteistöjen hallinnointia, saattamalla ne markkina-arvoa vastaavaan käyttöön ja perimällä markkina-arvoa vastaavaa vuokraa. Se on tietysti järjetöntä, sillä tällaisilla kohteilla ei ole markkina-arvoa. No, ilmeisesti valtionhallinnossa ei ole käyttöä järjelle.

Joten, (ja nyt siteeraan suoraan valtioneuvoston kanslian omahyväistä esitettä): "Syksyllä 2015 Arppeanumiin muutti valtioneuvoston hallintoyksikön 180 virkamiestä". Sillä lailla. Panen pisteen tähän, sillä muuten verenpaineeni nousee vaarallisen korkeaksi. Kuvat puhukoon puolestaan.

Kemian laboratorion hillitty charmi tuo mieleen keskiajan alkemistit
Valuraudan taidetta, 1800- luvun industrialismin helmi
Valurautainen portaikko lumoaa kulkijan
Keisarisali
Mineraalikabinetti arvokkaine vitriineineen
Lääkintätaitoa - muinainen röntgenkoje

maanantai 8. elokuuta 2016

Paljastuksia sielusta ja valistuksesta

"Minun oli yhä vaikeampi erottaa toisistaan maaginen maailma ja se mitä nykyisin kutsutaan todelliseksi maailmaksi. Suurmiehet, joista olin koulussa lukenut, matematiikan ja fysiikan suunnannäyttäjät, olivat mitä pimeimmän taikauskon vallassa, tajusin heidän tehneen työtään toinen jalka kabbalassa ja toinen laboratoriossa. Vai tulkitsinko minä vain historiaa diabolikkojen silmin? Ja sitten löysin ehdottoman luotettavia tekstejä, joista ilmeni miten vasta yliopistosta valmistuneet positivistiset fyysikot kiiruhtivat mediaalisiin istuntoihin ja astrologisiin illanistujaisiin, ja miten Newton päätyi yleiseen painovoimateoriaansa siksi että uskoi okkultististen voimien vaikutukseen..."

Umberto Eco: "Foucaultin heiluri".

Kesälomamatkalla en huomannut hankkia lomalukemista - mutta lähes sattumalta mukana oli Umberto Econ "Foucaultin heiluri". Se oli jäänyt minulta aikanaan kesken. Kirja onkin hieman uuvuttavaa lukemista, se nimittäin toistaa itseään tolkuttomasti. Mutta samalla huomasin, että se täydentää erinomaisesti aiemmin kesällä lukemaani kirjaa, George Makarin "Soul machine". Siis, mistä on kysymys? Minusta siitä, että kumpikin kirja käsittelee historiaa, ja lähinnä ajanjaksoa 1600- luvulta 1800- luvulle. Ja mikä vielä tärkeämpää, ne sivuavat edistyksen ja valistuksen käsitettä.

"Foucaultin heiluri" käsittelee, ainakin näennäisesti, salaliittoteorioita. Se kertoo tutkijoista, jotka alkavat selvitellä Temppeliherrojen ritarikunnan historiaa ja siitä väitetysti juontuvien uudempien salaseurojen, kuten teosofien, ruusuristiläisten, illuminaattien, antroposofien ja vapaamuurareiden todellista tai oletettua juonittelua. Kirjassa salaliittoteoria karkaa käsistä. Tutkijat kehittelevät yhä mielikuvituksellisemmaksi kehittyvää juonta, jonka tueksi he kaivavat esiin toinen toistaan hämäräperäisempiä lähteitä. Eco varustaa kirjansa valtavalla määrällä sitaatteja ja viitteitä erilaisiin historiallisiin, kirjallisiin ja okkultistisiin lähteisiin, ja lukija alkaa olla ymmällä. Ovatko nuo lähteet todellisia vai keksittyjä? Oma veikkaukseni on, että Eco on kasannut mahdollisimman outoja viitteitä, yhdentekevää mikä niiden tausta on. Joten lukija lukee kirjaa omalla vastuullaan, ja siitä syntyy eräänlainen vaaran tai epätodellisuuden tunne. Kirja on siis vähintäänkin nerokas, mutta valitettavasti se on myös lukukokemuksena rasittava. 

Kirjoilla on yhteyksiä uuden ajan henkiseen murrokseen, joka tuotti modernin maailman. Makarin kirja nosti esiin asioita, joita koulussa saamani historian opetus vältteli tai jopa vääristeli. Lukiossa minä jouduin nimittäin lukemaan kirkkohistoriaksi nimitettyä esoteerista oppiainetta, jälkeenpäin ajatellen se oli melkoista hölynpölyä.  

Jäsennetäänpä asiaa hieman uudelleen. Valistusaikaa edeltänyt uskonpuhdistus (puolueellinen luterilainen termi) näyttää kaiken lähtökohdalta. Pian osoittautui, että Luther ei ollut yksittäinen sekopää, vaan takana oli laajempi liikehdintä, joka alkoi levitä nopeasti. Englanti irrottautui kuninkaan päätöksellä katolisesta kirkosta ja perusti protestanttien ajatuksia myötäilevän anglikaanisen kirkon. Näin sinnekin tuli tilaa vapaalle ajattelulle ja tieteelle. Kun papiston roolina ei enää ollut toimia välittäjänä ihmisen ja jumalan välillä, pääsi niin sanotusti helvetti irti. Sen seurauksena suurten protestanttisten kirkkokuntien rinnalle syntyi karismaattisia ja hurmahenkisiä liikkeitä. Meno oli jopa riettaampaa kuin pohjoissuomalaisissa korpelalaisten seuroissa. Valejeesuksia ilmaantui saarnaamaan, ja joutui myös tuomiolle.  

Aivan ilmeisesti reformaatio antoi jalansijaa vapaalle ajattelulle, filosofiassa, taloudessa ja tieteessä. Kirkko menetti auktoriteettiaan ja ennen kaikkea uskottavuuttaan. Kasvava henkinen liikehdintä vastusti myös kuninkaan yksinvaltaa, mikä kulminoitui Ranskan vallankumoukseen. Tässä vaikutti esikuvana myös Amerikan vallankumous, joka johti siellä itsenäisyyden lisäksi yksinvallan kumoutumiseen. Benjamin Franklin oli sekä politiikassa että tieteessä vallankumousmiesten ihanne ja taistelutoveri.

Makarin kirja kuvaa erityisesti ihmisen psyyken filosofian nousua 1600- ja 1700- luvuilla. Suhtautuminen mielisairaisiin oli tärkeä vedenjakaja, se muuttui kokonaan. Uskonnolliset selitykset hylättiin. Sairaat eivät enää olleet pahojen henkien riivaamia tai "jumalan hulluja". Syntyi uusi tieteenala, josta kehittyi vähitellen psykologia ja psykiatria. Sairaiden hoito siirtyi lääkäreille, jotka inspiroituivat mm Locken, Spinozan, Descartesin ja Voltairen ajatuksista. Siitä Makarin kirjan nimi; sielua ja vapaata tahtoa oltiin panemassa viralta.

Makari kuvaa vakuuttavasti valistusajattelun voimaa, rikkautta ja eri suuntauksia. Erityisen kiinnostavaa oli naisten esiinmarssi sekä tieteessä että vaikuttajina. Patojen murtuminen sai myös naisten luovasn energian liikkeelle. Satunnaisen lukijan kannattaa googlata vaikkapa Émilie du Châtelet, joka lienee useimmille tuntematon. Näin tapahtui erityisesti Ranskassa. Vaikka naisten aktiivinen toiminta sai luonnollisesti vastaansa myös ankaraa kritiikkiä.

Näemme valistusliikkeen helposti jonkinlaisena lineaarisena ja luonnonvoimaisesti etenevänä prosessina, mutta asia oli tietenkin paljon mutkikkaampi. Makarin kirja kuvaa kyllä ristiriitaisia ja kilpailevia ajatussuuntia, mutta se näkee valistuksen vahvimpana vastavoimana kirkon ja kuningasvallan. Tässä tulee Econ kirja mukaan, se paljastaa raadollisemman kuvan, erilaisten esoteeristen liikkeiden ja suuntausten tulvan. Toisin sanoen, valistuksen aatteiden ohella ihmisten sieluista kilpaili mitä kummallisimpia mystisiä, spiritistisiä, alkemistisia, taikauskoisia ja uskonkiihkoisia julistajia ja koulukuntia. Miten ihmeessä ihmiset pystyivät edes pohtimaan, mikä on totta ja mikä hölynpölyä. "Foucaultin heilurin" lukija joutuu kirjan edetessä samanlaiseen mielentilaan.

Makarin kirjasta saa vielä yhden tärkeän vihjeen. Ajattelemme helposti, että valistuksen voitto oli täydellinen ja lopullinen. Mutta Ranskan vallankumousta ja Napoleonin riehumista ympäri Eurooppaa seurasi taantumuksen vastaisku, restauraatio. Tämän reaktion vaikutukset näkyvät edelleenkin muun muassa tieteenvastaisena hölynpölynä ja uskonnosta ammentavana hämäräpuheena. Vastavalistus synnytti henkisiä viruksia, meemejä, jotka ovat sitkeitä, ne tartuttavat ihmisiä edelleen.

"Foucaultin heiluriin" sisältyy myös toinen nykyaikaan viittaava viesti. Kuvatessaan sitä tapaa, miten salaliittoteorioiden kehittäjät etsivät, valikoivat ja tulkitsevat teorioihinsa sopivia lähteitä Umberto Eco tulee samalla kuvanneeksi humanististen tieteiden toimintatapoja pahimmillaan. Tämä kuva on todella ilkeä.

torstai 4. elokuuta 2016

Taide-elämyksiä - tai siltä ainakin tuntuu

Kuuntelen usein radiosta Minna Lindgrenin musiikkiesitelmiä, ne ovat mainioita. Toki ne vetävät mutkia suoriksi, mutta se ei haittaa, koska se on tietoista. Mieleen jäi juttu Modest Musorgskin ihmeellisestä pianosarjasta "Näyttelykuvia". Pidän tuosta teoksesta kovasti, en väsy sen kuuntelemiseen. Erityisesti pianoteoksena, jollaiseksi se on tarkoitettukin. Se on saanut innoituksensa Musogskin edesmenneen ystävän, arkkitehti ja taiteilija Viktor Hartmannin muistonäyttelystä. Sävellyksessä "esitellään" kymmenen teosta, ja niitä yhdistää viehättävä pieni teema, joka kuvaa näyttelyvieraan kävelyä teokselta toiselle. Se toistuu eri tunnetiloissa, välillä mietteliäänä, välillä kiihtyneenä, välillä uteliaana. Tuo teos on siis niin sanottua vihattua ja epämuodikasta "ohjelmamusiikkia", koska se kuvaa jotain konkreettista. Ja silti, tai jopa sen takia pidän siitä.

Ja sitten seuraa jotain ihmeellistä. Sävellystyön aikaan Musorgski oli pahasti alkoholisoitunut, se haittasi hänen työntekoaan. Ilja Repin maalasi hänen muotokuvansa vähää ennen hänen kuolemaansa, lähes inhorealistisessa maalauksessa säveltäjä muistuttaa jo puliukkoa. Mutta "Näyttelykuvia" syntyi nopeasti, säveltäjä oli valtavan innostuksen vallassa. Perin kummallista on kuitenkin, että noista kymmenestä kuvasta vain kolme oli esillä näyttelyssä. Ja vielä oudompaa seuraa. Omassa mielessäni olin kuvitellut sävellyksessä kuvatut kuvat suuriksi, venäläisen romantiikan mallin mukaisiksi tunnekylläisiksi öljyvärimaalauksiksi. Tosiasiassa Hartmannin kuvat olivat pieniä piirrosluonnoksia ja akvarelleja. Oma mielikuvitukseni oli luonut nuo maalaukset Musorgskin ihmeellisen musiikin vaikutuksesta.

Tämä sai minut ajattelemaan muita taide-elämyksiä, ja nyt minusta tuntuu, että taideteoksen tuottama eläytyminen syntyy jonkinlaisesta ristiriidasta, salaisuuden verhon repeytymisestä. Asiat eivät olekaan niin kuin luulen. Aivan kuin ristiriita Musorgskin tunnekylläisen musiikin ja niiden esikuvana olevien vaatimattomien ja hieman kuivien kuvien välillä synnytti musiikin oudon lumouksen. Kuvaan nyt joitain tällaisia elämyksiä, jotka ovat jääneet syvälle tajuntaan.

Sixtuksen kappelin kattomaalaukset Vatikaanissa, Michelangelo. Olin työmatkalla Roomassa 1990- luvulla. En ollut mitenkään valmistautunut siihen, mitä siellä odotti, en ollut nähnyt edes kuvia, paitsi Aatamin luomisen. Eikä yleisöäkään ollut jostain syystä paljoa, olin lähes yksin. Se olikin sitten järkytys. Kappeli oli tavattoman pieni. Ja maalausten paljous hätkähdytti. Ruskettuneet ja useimmiten lähes alastomat ihmisruumiit leijuivat painottoman oloisina hätkähdyttävän sinisen taustan päällä. Ja niitä oli niin paljon, ylitsepursuavasti. Vaikutelma ei ollut vähääkään harras, vaan jotain aivan muuta, lyhyesti sanoen, outoa.

Botticelli, Ufficin galleria, Firenze. Lasten kanssa interraililla. Tähän olin kyllä valmistautunut, mutta silti se yllätti. Nuo 1400-luvun lopun maalaukset eivät olleet hiukkaakaan vanhoja, vaan tuntui kuin ne olisi tehty eilen. Ei sellaisia kuin taidekirjoissa, vaan kirkkaita, kuulaita, kevyitä, ja uskomattoman suuria. Renessanssin merkitys asettui kohdalleen. Galleriassa oli muutakin, mutta en muista sitä. Botticelli jäi vaivaamaan. 

Moskova, Majakovskajan metroasema, Aleksander Deineka. Työmatkalla. Tämäkin näkymä on järkytys, sillä Moskovan metrossa katsojan silmää on totutettu raskaan oloiseen sosialistiseen realismiin. Majakovskajan ilmavan aseman ihanat kattomosaiikit kuvaavat urheiluasuisia miehiä ja naisia ja kapeasiipisiä lentokoneita heleänsinistä taivasta vasten. Vaistomaisesti yhdistin ne Botticelliin. Lumoavaa utopiaa.

Louvre, Mona Lisa, Leonardo da Vinci. Interraililla lasten kanssa. Tämä oli vihattava tilanne. Joka puolella museota oli nuolilla varustettuja kylttejä: Mona Lisa, tuonnepäin. Ja japanilaiset turistit tungeksivat nuolien suuntaan. Aivan kuin koko museossa ei olisi mitään muuta. Ajattelin, etten mene edes katsomaan mokomaa pientä ruskeasävyistä maalausta. Mutta menin kuitenkin, sillä Leonardo on suuri ihanteeni. Maalaus oli sijoitettu tukevan turvakaapin sisään panssarilasin taakse. Siitä huolimatta, kaikki oli muuta kuin odotin. Maalaus oli ihmeellinen. Minusta tuntui, kuin siitä olisi lähtenyt näkymätöntä kullanväristä säteilyä. En osaa selittää.

Ars 69, Helsinki, Heikki Virolainen. Suomen tunkkaisessa taide-elämässä (tai sellaisena se koulussa ja mediassa aikalaisille avautui), Ars 69 oli kokonaisuudessaan ilmestys. Se muutti pysyvästi oman suhteeni taiteeseen. Jonkinlaisena symbolina Ateneumin pääportaiden yläpäähän oli sijoitettu Heikki Virolaisen suurikokoiset ja värikkäästi maalatut kalevala-aiheiset puuveistokset. Teki mieli langeta polvilleen pakanallisen jumaluuden voiman edessä.

torstai 7. heinäkuuta 2016

Pikatietä helvettiin

Kesäkuun puoliväli ja pienimuotoinen festivaali Ykän pubin pihalla Oulun Toppilassa. Paikka ei ole erityisen muodikas, vaan ns. tavallisen rahvaan pubi - ja siksi se on juuri nyt aivan erityisen muodikas, etenkin kun pubi joutuu pian lopettamaan, se jää rakennustöiden alle.

Tulen paikalle myöhään, koska sateen jumalatar Esteri osallistuu myös festareille. Tarkoitukseni on myös bongata myöhemmin esiintyvä Dave Lindholm. Mutta nyt sade on loppunut ja taivas kirkastumassa. Lauteilla on bändi, jonka nimi ei valitettavasti jäänyt mieleeni. Joka tapauksessa bändi on aivan mainio, juuri sellaista ränttätänttää, joka istuu niin loistavasti Ykän pubin miljööseen Toppilan teollisuusalueella. Alkaa viimeinen kappale, mikä on "Highway to hell". Ja se todella uppoaa. Kappale venyy pitkäksi, nyt jammaillaan. 

Ja yleisö on aivan myyty. Käsiä heilutellaan, lauletaan täyttä kurkkua mukana. "Highway to hell". Bändi on ekstaattisessa tilassa. Biisi on jo karannut täysin käsistä. Soittajat halailevat toisiaan ja yleisökin halailee. Kertosäe toistuu ja toistuu, ja se on ihanaa. Koska ilta on niin ihana, lämmin ja raikas, ja koska musiikki vain kerta kaikkiaan kuulostaa niin hyvältä. Olemme hyvin onnellisia. Kaikki, minäkin. "Highway to hell".

Mutta eivätkö nuo sanat tarkoita jotain? Aivan varmasti, ja kaikkihan tietävät sen. Ja juuri siksi kaikki olikin niin sanomattoman ihanaa.

Tämä episodi palautui mieleeni, kun muutama päivä myöhemmin ryhdyin lukemaan George Makarin kirjaa "Soul machine" (Norton 2015). Se ei käsittele soul-musiikkia, vaan alaotsikon mukaan esittelee "modernin mielen keksimisen historiaa". Tuota 500- sivuista opusta ei tietenkään saa suomalaisista kaupoista eikä kirjastoista - mutta tilaamalla internet-kaupasta se tulee hetkessä.

Kirja kuvaa sitä 1600- luvulla toden teolla käynnistynyttä prosessia, jonka kuluessa ihmiskunta - niin, siis eurooppalaiset - alkoi vakavissaan epäillä sielun olemassaoloa ja jopa vapaata tahtoa. Tuo innostava, pelottava ja jopa vaarallinen prosessi tapahtui pääosin Englannissa ja Ranskassa, missä se kulminoitui suureen vallankumoukseen. Muutoksen polttopisteessä olivat luonnontieteilijät, filosofit ja ennen kaikkea mielisairaita hoitaneet lääkärit. Hulluista ihminen oppii. Ja lapsista. Sitten tuo kaikki kamaluus ja ihanuus oli ohi, ja kaikenlaista ikävääkin tapahtui. Tuli vastareaktio, joka jossain mielessä jatkuu edelleen. Mutta pienen hetken näytti, että kaikki on mahdollista. Synnin ja uskonnon ahdistus ja kauhut ja kirkon terrori voisivat olla lopultakin ohi. "Highway to hell", ja iloisesti!

Tuosta kirjasta ei nyt sen enempää. Se ansaitsee aivan oman postauksen, lähitulevaisuudessa.

No entäs se Dave Lindholm? Dave ei pettänyt, vaan oli ehdoton ja nerokas niinkuin pitääkin. Suomalaisen kielialueen salainen musiikkiaarre, Bob Dylan ja Leonard Cohen samassa persoonassa, mutta aivan omaperäisellä tavalla.

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Länsimetro ja projektien kurjuus

Julkiset rakennushankkeet ovat osoittautuneet poikkeuksellisen vaikeiksi, koska niihin yleensä liittyy eri suuntaisia intressejä. Viime aikoina ovat puhuttaneet mm. länsimetron ja Helsingin kehäradan kustannusylitykset. Mutta katsotaan asiaa pidemmällä perspektiivillä. Helsingin Töölönlahden rannalle on kerääntynyt useita hyviä esimerkkejä. Alvar Aallon suunnittelema konsertti- ja kongressitalo eli Finlandia-talo valmistui vuonna 1971. On ehkä yllätys, että erikoinen rakennus tehtiin lähes budjetin puitteissa - kustannukset kasvoivat 35 miljoonan markan urakkasummasta 39 miljoonaan.

Onkohan jotain muuttunut tavassa tehdä julkisia hankkeita, sillä Oopperatalon rakentaminen oli jo kokonaan toinen juttu, ja sen kohdalla kohu tuntuu jopa perustellulta. Kustannukset nousivat alkuperäisestä 160 miljoonan markan arviosta (vuonna 1977) huikeaan 768 miljoonan markan loppusummaan talon valmistuttua vuonna 1993. Myös Musiikkitalo koki kovaa kritiikkiä ja monta suunnitteluvaihetta. Vuonna 1995 lähdettiin liikkeelle noin 50 miljoonan euron arviosta. Kun rakennusurakkaan päästiin, kustannusarvio oli 106 miljoonaa, ja talon valmistuessa vuonna 2010 lopullisiksi kustannuksiksi muodostui laskutavasta riippuen 150 – 170 miljoonaa.

Vaikka rakennukset olivat vaativia kohteita, ne olivat kuitenkin perinteisiä rakennushankkeita. Eivät mutkikkaita moniteknisiä järjestelmiä, jotka upotetaan osin tuntemattomaan ja yllätyksiä tuottavaan maaperään, kuten kehärata tai metro. Siksi länsimetron tai kehäradan aikataulu- ja kustannusylityksiä ei mitenkään voi pitää dramaattisina. Ylikuumennut mediadebatti kuvastaakin enemmän liikenneinfrastruktuureihin ja metropolipolitiikkaan liittyviä poliittisia intohimoja.

Mutta tämä ei tarkoita sitä, ettei projektien kustannushallintaa kannattaisi pohtia. Saattaahan myös olla, että suurin osa ylityksistä saattaakin olla näennäisiä. Ne eivät johdukaan suunnittelijoiden ja projektijohdon osaamattomuudesta, vaan seurausta tavasta ajatella hankkeita PROJEKTEINA, ja tähän liittyvistä peliteoreettisista asetelmista.

Arviointivirhe saattaa olla sinänsä ymmärrettävä, onhan kyseessä eräänlainen ennustamisen muoto, ja ennustaminen on tunnetusti epävarmaa. Näyttää siltä, että projektin alkuvaiheessa tehdyt ennusteet säännöllisesti epäonnistuvat. Syynä on mahdollisesti projektien vahva asema ajattelussamme, ja niiden todistettu toimivuus monimutkaisissa ja monivuotisissa rakennushankkeissa. 

Projektijohtamisen konsepti on nimenomaan työnjohdollinen. Se ei ole kovinkaan tehokas väline ohjaamaan sitä, mitä tapahtuu ennen projektin käynnistymistä. Projektin suunnittelu jää olennaiselta osaltaan projektikäytäntöjen ulkopuolelle. Sille tarjotaan muodollinen puite, mutta todellinen asiantuntemus olisi projektiryhmässä, jota suunnitteluvaiheessa ei vielä ole muodostettu. Eikä voidakaan muodostaa, koska tiukat vaatimukset hankkeiden kilpailutuksesta estävät tehokkaan tiedon kulun ja asiantuntemuksen käytön. Tässä kohtaa meillä on, muotisanaa käyttäen, rakenteellinen ongelma.

Entä miten tämä johtaa projektin eskalaatioon? Miksi väärälle raiteelle lähtenyttä projektia ei yksinkertaisesti pysäytetä tai korjata? Eräs syy on, että käyntiin lähtenyt projekti on kapseloitu kilpailutusprosessin tuloksena syntyneen sopimuskuoren taakse. Tilaajalla ei ole tehokasta työkalua projektin avaamiseksi ja korjaamiseksi. Sanktioiden pelossa toimittaja pyrkii näyttämään ulospäin kaunisteltua kuvaa. Siksi tilaaja ei huomaa ongelmia, ennen kuin ollaan edetty jo hyvin pitkälle.

Tappiota ei haluta myöntää, vaan hanketta jatketaan varoitussignaaleista huolimatta. Siihen on syynsä. Voihan olla, että projektin tuloksen todellinen arvo saattaakin olla paljon suurempi kuin sille aluin perin asetettu hinta. Voiko esimerkiksi metron tai kulttuurilaitoksen todellista arvoa ylipäätään arvioida rahassa? Otetaan toinen esimerkki. Helsingin klassisen monumentaalisen keskustan arvo kaupungille on mittaamaton. 1800-luvun puolivälissä tehty satsaus oli kaupungin kokoon ja Suomen resursseihin suhteutettuna mieletön - tosin sen maksoi pääosin Venäjän hallitus. Kun kävelee Senaatintorin poikki, ei ainakaan katuminen tule mieleen.

Pikemminkin liiallinen "säästäminen" voi kaduttaa, Musiikkitalon suurta koserttisalia pienennettiin ja puristettiin kokoon "säästösyistä". Sitä katuvat nyt ainakin ne vanhemmat tai huonosti liikkuvast ihmiset, joilla on vaikeuksia kiivetä paikoilleen päätähuimaavan jyrkkään katsomoon. Länsimetrossa "säästettiin" lyhentämällä asemia. Tämän säästön lopulliset kustannukset ovat vasta hahmottumassa, mutta joka tapauksessa ne ovat valtavat.

Ei mitenkään ole syytä väheksyä talousajattelun ja kustannusvalvonnan tärkeyttä. Ne ovat tosin monessa suhteessa sokeita, karkeita ja lyhytnäköisiä työkaluja - mutta juuri sen parempia helposti käytettäviä keinoja meillä ei ole. Onneksi talous on ajan lapsi. Vuosikymmenien kuluttua nautimme sujuvasta kaupunkiliikenteestä ja kulttuuripalveluista, niistä nousseet talouskiistat ovat kauan sitten menettäneet merkityksensä.

Nämä samat asiat askarruttivat minua kahdeksan vuotta sitten, kun aloin kirjoittaa kirjaani Projektitoiminnan musta kirja (2010). Edellä olen referoinut osittain kirjan tekstiä. Huomaan, että kirjani on edelleen ajankohtainen. Se kuvaa projektien johtamisen ongelmia ja ratkaisuja. Eikä siinä kaikki, vaan kirja kuvaa myös, miten yksisilmäinen ja väärin ymmärretty projektiajattelu aiheuttaa taloudellisia katastrofeja, pilaa työyhteisöjä, saa aikaan kelvottomia tuotteita ja palveluja ja kahlehtii ihmisten luonnollisen luovuuden. Mutta radikaaleja vaihtoehtoja on vaikea löytää ja vielä vaikeampi panna toimeen. Siksi olen osaltani koettanut viitoittaa tietä kohti parempia projekteja.

Olin kirjassani myös turhan optimistinen. Ruodin Olkiluoto III ydinvoimaprojektia, ja arvelin että se valmistuu aikaisintaan vuonna 2013 ja maksaa pari miljardia euroa yli kustannusarvion. Ilmeisesti siihen pitää lisätä viisi vuotta, ja kustannuksetkin nousevat yli viiden miljardin. Se mitä sanoin edellä projektien kapseloinnista vaikeasti läpäistävän sopimuskuoren sisään pätee erityisesti tässä hankkeessa.

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Katastrofaalisen päätöksenteon anatomia

"Suuret projektit epäonnistuvat aina". Tämä alkaa olla yleisesti hyväksytty tosiasia. Mutta se ei ole lopullinen tai ainoa totuus. Suuri projekti voi joskus - tosin hyvin harvoin - myös onnistua. Olen tarkastellut projektien onnistumista ja epäonnistumista aiemminkin, projektin näkökulmasta. Yleinen viisaus näyttää olevan, että suuria projekteja pitää välttää. Ja jos sitä ei voi tehdä, hanke pitää purkaa joukoksi peräkkäisiä vaiheita, joiden välillä pitää olla mahdollisuus rauhalliseen tilannearvioon ja seuraavien vaiheiden uudelleensuunnitteluun.

Usein hankkeet kuitenkin joutuvat vaikeuksiin syistä, joilla ei mitään tekemistä sen kanssa, miten projektia johdetaan. Ongelmat voivat ilmaantua jo hankkeen alkuvaiheessa, mutta ne voivat kehittyä myös vähitellen hankkeen aikana tehdyistä päätöksistä. Lopputulos on, että hanke ajautuu tilaan, mikä ei tyydytä ketään, ja missä ei tunnu löytyvän ratkaisua. Ilmiö voidaan selittää systeemiteorian viitekehyksessä. Sekä päätöksentekoympäristö että päätöksen kohteena oleva järjestelmä ovat erittäin mutkikkaita, ja tällaisten systeemien ominaisuudet pitäisi tutkia ja ymmärtää. Koetan sanoa asian yksinkertaisemmin. Tällaisessa hankkeessa on yleensä useita päätösvaltaisia osapuolia, joilla on hieman erilaiset intressit. Kun kaikki ovat oman intressiryhmän edustajia, kenelläkään ei ole mandaattia, eikä edes kykyä ottaa huomioon kaikkien yhteistä etua. 

Kysymyksessä on inhimillinen ajatus- ja päättelyvirhe. Mutta kyseessä eri ole aivan sellainen ajatusharha, joita Daniel Kahneman on ansiokkaasti tutkinut. Pikemmin on kyse ilmiöstä, jonka on kuvannut Nobel- palkittu taloustieteilijä Herbert A. Simon, mm kirjassaan Reason in human affairs. Simonin mukaan ihminen hakee päättelytilanteessa niin sanottua paikallista maksimia, eli ratkaisua, joka on lyhyellä aikavälillä ja oman viiteryhmän kannalta paras. Simon nimitti päätöksentekostrategiaa "rajoitetun rationaalisuuden" periaatteeksi. Voimme ehkä ajatella, että näin tehty ratkaisu ei ole aivan paras mahdollinen. Mutta miten on selitettävissä, että kun on mukana useita erilaisia toimijoita, tällaisella periaatteella tehdyt päätökset johtavat suoranaisiin katastrofeihin. asiaa tulee selväksi, kun tarkastellaan sitä esimerkkien kautta.

Talvivaara
Kun kaivosta perustettiin, se oli investointina houkutteleva. Nikkelistä sai hyvän hinnan, prosessi näytti luonnon kannalta siedettävältä, ja kaivostoiminta tarjosi runsaasti kipeästi kaivattuja työpaikkoja. Hankkeessa oli toki riskejä, mutta uskottiin, että ne hallittaisiin. Kaivos haluttiin myös ajaa nopeasti käyntiin, jotta se tuottaisi oman käyttöpääomansa. Sään ja ilmeisesti myös kokemattomuuden takia prosessia ei saatu toimimaan halutulla tavalla. Välittömän ja nopean hyödyn maksimointi johti päätökseen, että kaivoksen toimintaa jatkettiin ilman turhia viivytyksiä varastoimalla ylimääräinen vesi. 

Tässä vaiheessa tehtiin jo peruuttamaton päätös, eli astuttiin kaivoksen normaalista prosessinkulusta poikkeavalle polulle. Vesi varastoitiin kipsisakka-altaaseen, jota ei oltu tarkoitettu ylimääräisen veden varastointiin. Altaan rakennustyössä oli myös valittu paikallinen ja hetkellinen hyötymaksimi tinkimällä sen rakenteista. Tunnetusti ne pettivät.

Yhä uusia päätöksiä tehtiin, mm juoksuttamalla jätevettä yli lupien, sallimalla suuria haitta-aineiden pitoisuuksia, antamalla juoksutusmääriä koskevia poikkeuslupia ja rakentamalla vedelle uusia purkureittejä. Samalla tehtiin yritysjärjestelyjä ja pääomitettiin kaivosta. Jokainen päätös oli edelleen paikallisen ja hetkellisen kriisin optimia hakeva. Näin jouduttiin lopulta aivan uuteen tilanteeseen. Normaalin kaivostoiminnan jatkamisen ehdot olivat muuttuneet aivan ratkaisevasti. Tällä hetkellä ollaan edelleen kriisitilanteessa, eikä vieläkään ole selvää, voidaanko tehdä vuosikymmeniä tulevaisuuteen katsovia ratkaisuja, vai halutaanko (taas kerran) minimoida vain välittömät vahingot - joihin kuuluu asiaan sekaantuneiden henkilöiden ja puolueiden kasvojen pelastus.

Länsimetro
Tuore kriisi koskee Helsingin länsimetron avaamisen vähäistä viivästymistä. Poliitikot ja virkamiehet yrittävät minimoida välittömät imagohaitat etsimällä syyllisiä. Touhun järjettömyyttä korostaa, että todellisuudessa Helsingin länsimetro on noin 30 vuotta myöhässä. Koko tämän ajan metron jatkamisesta on käyty katkeraa poliittista vääntöä.

Metron laajentamisen odotettiin etenevän ripeästi. Sitä ennakoitiin louhímalla Helsingin alle ylimääräisiä tunneleita ja ainakin yksi käyttämättä jäänyt asema. Mutta sitten metro tuntui hyytyvän. Syynä ei ollut kustannusylitykset. Ne ovat tällaisissa hankkeissa lähes väistämättömiä, eivätkä ne edes olleet erityisen dramaattisia. Viivästys oli poliittista. Metrossa alettiin tehdä päätöksiä, jotka johtivat siihen, että teknisestä erinomaisuudesta huolimatta metrosta uhkaa tulla tehoton ja resurssejaan haaskaava. Tosiin sanoen oli ajettu lähes peruuttamattomasti sellaiselle kehitysuralle, josta on vaikea päästä teknisesti järkevästi toimivaan ratkaisuun.

Automaation kohtalo oli ensimmäinen varoittava oire. Metrossa valmistauduttiin alun perinkin automaattiajoon. (Tiedän sen, koska olin 1980- luvun alussa työssä Strömbergillä, ja eräät työkaverit tekivät automaattiajoa valmistelevia testejä). Metron jatkamisen viivästyessä suoranaista tarvetta automaattiajoon ei kuitenkaan ollut - ennen kuin liki 30 vuoden kuluttua, kun länsimetrosta tehtiin päätös.

Metron lupaavasti uudelleen alkanut automatisointi päättyi sopimusriitaan, ja hanke keskeytettiin. Ilmeisesti tehtiin sopimustekniikan näkökulmasta paikallisen optimin varmistava päätös - eikä sen seurauksia voitu ottaa huomioon. Samaan aikaan oli jo tehty päätös lyhentää länsimetron asemat. Taas paikallinen ja hetkellinen optimi määräsivät ratkaisun. Ilman automaattiajoa ei voi liikennöidä riittävän tihein vuorovälein lyhyemmillä junilla. Nämä ratkaisut leikkaavat metron kuljetuskapasiteetin. Ratkaisu vaikuttaa myös muuhun liikenteeseen, sillä lisärakennettavan Laajasalon ja Vuosaaren kasvavat matkustajavirrat eivät pitkän päälle mahdu päätöksenteon tuottamaan tehottomaan metroon.

Mitä Talvivaarasta ja Helsingin metrosta voisi oppia? On helppo nähdä, että lyhyen aikavälin taloudellinen optimointi on ollut aivan liian määräävässä asemassa. Mutta "vastuunsa tunteva" ihminen toimii joka tapauksessa Herbert Simonin kuvaaman rajoitetun rationaalisuuden periaatteen mukaan. Paljon vaikeampaa on sanoa, miten asiantilaa voisi korjata. Ehkä suurten infrastruktuuri-investointien kohdalla tarvittaisiin talousohjausta hillitsevää lainsäädäntöä.

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Filosofian kolmet kasvot

Mitä on filosofia? Useimmilla meistä lienee filosofiasta samanlainen käsitys, kuin minullakin on ollut. Se on jonkinlainen akateeminen ja pölyttynyt oppiaine. Sillä on toki kunniakas historia, mutta silti filosofia vaikuttaa aikansa eläneeltä ja aika hyödyttömältä. Filosofit sopivat enintään jonkinlaisiksi koomisiksi hahmoiksi, jotka pohtivat kaiken turhuutta. Kuten muumikirjojen Piisamirotta. Tätä kuvaa eivät paljoakaan heilauta silloin tällöin julkisuuteen ponnahtavat tähtifilosofit kuten Esa Saarinen tai Slavoj Žižek. Sillä harvat yrityksemme saada jotain tolkkua heidän teksteistään eivät yleensä tuota merkittäviä oivalluksia.

Olen kuitenkin aina ollut kiinnostunut filosofiasta. Opiskelijana luin läpi Ludwig Wittgensteinin "Tractatus logico-philosophicuksen" - enkä ymmärtänyt siitä mitään. Olin pettynyt. Erilaisista sattumuksista johtuen ryhdyin kuitenkin työni takia perehtymään teknologian filosofiaan ja tieteenfilosofiaan - ja sitä kautta yleisemminkin ajattelun historiaan ja tekemisen filosofiaan. Sitten, muutaman vuosikymmenen tauon jälkeen kaivoin uudelleen esiin Tractatuksen, ja luin sen läpi yhdeltä istumalta. Kirja oli nyt naurettavan helppo ja jopa hauska lukea. Mitä kummaa tässä oli tapahtunut?

Filosofia tuli uudelleen ajankohtaiseksi, kun pari vuotta sitten aloin kirjoittaa kirjaa laadusta*. Eräs laatukirjan innoittaja oli Georg Henrik von Wrightin teos "Hyvän muunnelmat". Oivalsin nimittäin, että von Wrightin kirjassa käsitelty "ei-moraalinen hyvä" itse asiassa tarkoittaakin laatua. Omassa kirjassani käyn laatuaiheisia keskusteluja fiktiivisten henkilöiden kanssa, joista eräs on filosofi. Minä, aiempi filosofian väheksyjä olinkin kirjoittanut filosofisen teoksen.

Joten tällä kokemuksella voisin palata alun kysymykseen: mitä on filosofia?

Vastaan kolmella tavalla. Ensiksi, filosofia on juuri sitä, mitä kuvittelemmekin sen olevan. Se on tieteen alkujuurta, tapa hankkia tietoa ajattelemalla - ja myös melkoinen joukko tällä tapaa tuotettuja ideoita. Ja koska meille tutun filosofian juuret ovat antiikin Kreikassa, filosofia on nimenomaan teoreettista pohdiskelua. Kreikkalaiset nimittäin halveksuivat kaikkea käytännöllistä, se on jotain, mikä kuuluu orjille (ei ole ihan totta, vaikka näin meille on opetettu). Tähän siis melkein sisältyy ajatus, että filosofian pitää olla hyödytöntä. Antiikin filosofia tuotti hämmästyttävän ja rikkaan tietoaarteiston - mutta 1600- luvulla kehittynyt luonnontiede otti sen paikan maailman selittäjänä. Tästä keikauksesta lienee peräisin käsityksemme, että filosofia on aikansa elänyt tiede, joka nykyisin lähinnä tutkii itseään.

Sitten vastaus kaksi: filosofia ei olekaan kuollut, vaan jatkaa olemassaoloaan. Nyt emme näekään filosofiaa lopullisen tiedon tuottajana, vaan pikemmin kielellisenä metodina. Se on eräänlaista tutkijan yksinpuhelua, missä hän kinastelee itsensä ja muiden tutkijoiden kanssa (katso kirjoitukseni "filosofien kanssa kellarissa"). Erityisen selvästi tämä tulee esiin lukiessa filosofien kirjoittamia teoksia. Mutta jokainen tieteenharjoittaja tekee sitä samaa. Tämä on erityisen silmiinpistävää ns. "vaikeissa" tieteissä, kuten fysiikassa, kosmologiassa ja neurotieteissä. Tutkijat itse eivät yleensä juuri arvosta omasta tieteestään filosofointia, mutta tekevät sitä silti. Olen varma, että esimerkiksi suhteellisuusteoriasta on kirjoitettu tekstissä mitaten paljon enemmän pohdiskelevia ja spekulatiivisia filosofisia juttuja kuin fysiikan standardin mukaisia tiedepapereita.

Vastaus kolme: filosofia ei kuulu (vain) oppineille, vaan se on yleinen ja kaikille ihmisille tyypillinen kielellinen työkalu. Se on merkitysten antamista asioille ja ideoille. Me kaikki harrastamme sitä. Filosofia tuottaa merkityksiä pukiessaan ajatuksiamme kielen muotoon. siksi se on kielellinen työkalu. Kun siis purimme aidat filosofian ympäriltä, näimme yleisemmän kuvion. Tässä tulee myös vastaan harmaa alue: missä vaiheessa yksityinen pohdinta eli filosofointi alkaa sulautua jaettuun ja kollektiiviseen dialogiin? Selvää rajaa eri tietenkään ole. Filosofia laajenee osaksi ihmiskunnan yleistä ja yhteistä kulttuuria.

Entä se kumma juttu? Miksi Tractatus oli aluksi käsittämätön, ja myöhemmin aivan selkeä? Tuskin olin itse mitenkään viisastunut. Luulen, että kysymys on osittain tottumisesta lukemaan erilaisia tekstejä. Mutta ennen kaikkea lienee kysymys asenteesta. Nuori opiskelija pyrkii kiihkeästi löytämään totuuksia - joita ei sitten valmiina löydäkään. Kokeneempana suhtauduin kirjaan avoimesti ja uteliaasti: mitähän tämä oikein on? Joten en löytänytkään valmista totuutta, vaan mielenkiintoisia ja pohtivia näkökulmia.

*) tätä kirjoitettaessa laatukirja etsii vielä kustantajaa. Sen työnimenä on "Alaston laatu" tai "Kirkastettu laatu".