lauantai 27. toukokuuta 2017

Ikkuna sieluun

Näköaisti kiehtoo tavattomasti sekä aivotutkijoita että havaintopsykologeja eikä syyttä. Se on ikäänkuin ikkuna ”suoraan sieluun”. Sillä käsityksemme näköaistista on ollut perin pohjin väärä. Kuvittelemme, että silmä on jonkinlainen kamera, ja olemme tietävinämme, että silmän verkkokalvolta mykiön muodostama kuva projisoituu näköhermoa myöten takaraivossamme sijaitsevaan aivokuoren näköalueeseen. Jossa tapahtuu sitten mitä? Tietoisuutemme siellä tutkiskelee tätä kuvaa. Tämä on oikeastaan pahamaineinen homunculus- teoria. Aistimme tuottavat signaaleita eräänlaiseen valvomoon, jossa istuu tämä aina valpas pikku-ukko, homunculus tai jopa sielu, ja tarkkailee monitoreja ja vetää tarvittaessa vivuista saadakseen meidät tekemään jotain.

Mitä vikaa tässä teoriassa. Ei oikeastaan muuta kuin että se ei selitä mitään. Sen sijaan että yrittäisimme ymmärtää, miten näköaisti toimii, delegoimme näkemisen ihmeen maagiselle olennolle. Mikä sitten on oikea teoria? En halua kertoa sitä, koska en oikeasti tiedä. Haluan vain poistaa magiikan tieteestä. On paljonkin selityksiä, ja tutkijat eivät ole niistä yksimielisiä. Joten aion luetella asioita, jotka herättävät ihmetystä, mutta joista en halua sanoa että sehän on ihme. Kuten olen joskus sanonut, olen paholaisen asianajaja. Yritän väittää, että ihmettä ole.

Aloitetaan tästä. Näköaistimuksemme on lähes täysin pelkkä illuusio. Me vain kuvittelemme että meillä on laaja ja erotuskykyinen näkökenttä. Vaan ei ole. Silmä on aika huono kamera. Ainoastaan tarkan näön keskuksessa foveassa on hyvä resoluutio. Fovea on niin pieni, että silmä joutuu liikkumaan jo katsoessamme tavallisen painotekstin kaksoispistettä (:). Muualla verkkokalvolla aistinsoluja on harvassa, ja mykiön tuottama kuva on täynnä kuvausvirheitä. Näköaistimus syntyy ihmeellisellä tavalla aivokuoren näköalueen ja silmän lihasten yhteistyön tuloksena. Silmä nimittäin liikkuu aktiivisesti, ja liike yhdessä näkökuoren prosessoinnin kanssa tuottaa illuusion näkökentästä. Myös verkkokalvolla tapahtuu hieman esiprosessointia.

Silmän liike on nykäyksenomaista, sitä sanotaan sakkadiliikkeeksi. Ja se on aivan olennaista koko jutussa. Aivot laskevat sekä näkökuvan kokonaishahmon että yksityiskohdat sieltä täältä otettujen ja yllättävän harvojen tilastollisten näytteiden avulla. Tuottaakseen näköaistimuksen tarvitsemaa raakatietoa silmä liikahtaa 3 - 4 kertaa sekunnissa. Joka liikahduksen jälkeen silmä on paikallaan 0,25 sekuntia, ja sinä aikana aivot prosessoivat sekä foveasta että koko verkkokalvolta tulevia signaaleja. Liikahdus on nopea, 0,005-0,08 sekuntia, ja sen aikana aivojen näköalueen prosessointi on estetty lähes kokonaan. Siksi emme lainkaan näe sakkadeja. Ne kuitenkin suuntaavat katsettamme. Osittain voimme suunnata sitä myös tahdonalaisesti, kun näemme jotain kiinnostavaa. Tämä toiminta on vain osin tiedostettua.

Silmän liike voidaan mitata erikoislaitteilla. On tehty erityisen dramaattinen testi, jossa silmän liike rekisteröidään, kun koehenkilö katsoo Ilja Repinin maalausta ”Odottamaton kotiinpaluu”. Maalaus on hyvin tunnevoimainen. Ja erityisen mielenkiintoista on, miten silmän liikkeisiin vaikuttaa annettu ohje, miten kuvaa pitää katsoa. Esim. ”kuvaile perheen varallisuutta” ja ”miten kauan kotiinpalaaja on ollut erossa perheestään” tuottavat aivan erilaiset silmän liikkeet.

Havaintopsykologit ovat kiinnostuneita myös niin sanotuista näköharhoista”. Ne todistavat, että näköaistimus ei ole ”kameran kuva”, vaan aktiivinen konstruktio. Minua kiinnostaa erityisesti ns. muutossokeus. Kuvaan tehdään olennainen muutos, mutta emme näe eroa (koska olemme jo nähneet ykkösversion, ja aivomme tulkitsevat että kakkosversio on samanlainen). Tämä koe voidaan tehdä kahdella tavalla. Jos katsomme vuorotellen kahta lähes samanlaista kuvaa, mutta toiseen on tehty loogisen tuntuinen muutos, emme huomaa sitä. Esimerkiksi kun kuvassa on rivi puita, ja muutetussa kuvassa yksi puista on poistettu  ja muita siirretään aukon peittämiseki, muutosta on hyvin vaikea havaita. Vielä dramaatisemmassa testissä on vain yksi kuva, katu, jonka varrella on pysäköityjä autoja.  Se vaihdetaan nopeasti täsmälleen samanlaiseen kuvaan, mutta musta henkilöauto on vaihdettu punaiseen pakettiautoon. Kaikki koehenkilät huomaavat muutoksen heti, sehän on selvää. Mutta sitten koe modifioidaan siten, että kuvan vaihtamisen ajaksi kuvan peittää harmaa kenttä, joka on näkyvissä 0,3 sekuntia. On todella hämmästyttävää, että juuri kukaan ei huomaa auton vaihtumista! Selitys on, että harmaan kentän takia aivot joutuvat rakentamaan kuvan uudelleen, ja kuvaa verrataan muistissa olevaan kuvaan. Koe osoitaa, että kuvaa ei ole tallennettu muistiin kuvana, vaan jossain muussa muodossa.

Vielä näkemisestä. Silmillämme näkemämme ”kuva” ei ole ulkopuolellamme, vaan se on osa tietoisuutemme, se mistä sanomme ”itse” on salaperäisesti osa kuvaa. Me emme ”näe” vaan ”tunnemme” näköaistimuksen ”sielussamme”. Asia on vielä enemmän. Aivoissamme on tieto ulkopuolisesta maailmasta. Se on simulaatio, ja siksi tunnemme sen niin hyvin ja siksi osaamme liikkua ja osaamme käsitellä esineitä ympärillämme. Näköaistimus on vain osa tuota simulaatiota. Maailma on totta koska olemme rakentaneet sen itse, ja koska olemme itse osa tuota maailmaa. Ja lisäksi, myös oma kehomme on samanlainen simulaatio. Itse on myös kehossamme.

Tämä on niin iso oivallus että se ei uppoa kun sen sanoo. Itse luin tämän yhdestä Antonio Damasion kirjasta, ja kesti kauan ennenkuin se alkoi todella koko voimallaan upota minuun.

Näköaisti ei todellakaan ole sitä, että päässämme joku olio katselee silmän tuottamaa kuvaa. Näkeminen on osa tajuntaamme ja kokemustamme. Tässä on olemassa vahva todiste: Tunnetaan muutamia tapauksia, joissa varhaisessa lapsuudessa sokeutunut henkilö saa näkönsä takaisin sarveiskalvonsiirrolla. Ne potilaat, jotka ovat käyttäneet aktiivisesti sokeainkirjoitusta, pystyvät välittömästi näkemään sellaiset kohteet, ja vain ne, jotka ovat heille tuttuja sokeankirjoituksen kautta. Eräät näkönsä saaneet ovat nähneet esineitä vasta sitten, kun he ovat tunnustelleet niitä käsillään. Näköaistimus ei ole absoluuttinen, vaan se kytkeytyy ihmisen kokemushistoriaan. Näön palautuminen ei ole helppoa eikä automaattista,

Ja on vielä jotain outoa. Kun suljemme silmämme, näköaistimus katoaa lähes välittömästi. Siihen ei ole oikeastaan mitään syytä, sillä tuo aistimus on joka tapauksessa aivojen näkökuoren tuottama ja se on talletettu sinne. Mutta niinkuin edellä selostettu kuvanvaihtokoe osoitti, kuvaa ei tallennetakaan kuvana. Jokin syy siihen täytyy olla. Ehkä täydellisen aistimuksen ylläpito on liian raskasta, ja neuronien kapasiteettia (joko niiden laskentakykyä tai niiden käyttämää energiaa) tarvitaan johonkin muuhun aina kun mahdollista. Näköaistimus nimittäin käyttää hyvin suuren osan aivokuorta, ehkä 20%, ja yhdessä kuutiomillimetrissä aivokuorta on 100 000 neuronia. Ehkä tämä selittää, miksi ihminen odottamattomassa tilanteessa tai äkillisessä tunnekuohussa tai ollessaan ymmällä sulkee silmänsä. Aivokuoren kapasiteetti otetaan hetkeksi muuhun käyttöön.

Tai sitten kyse on vain siitä, miten näköaisti on rakentunut evoluution kautta. Näkö on kone, joka toimiakseen tarvitsee jatkuvaa signaalivirtaa näköhermosta. Tuo hermo puskee informaatiota paljon, ehkä 2 – 5 megatavua sekunnissa. Emme tiedä siitä mitään, koska on arveltu, että ihmisen tietoinen informaatiokapasiteetti on noin 15 bittiä sekunnissa.

Palataan silmien sulkemiseen. Näkökenttä, joka oli niin tarkka ja tunnevoimainen, katoaa silmänräpäyksessä – ja muistamme siitä yllättävän vähän. Muisti on häilyvä ja epätarkka, jos olemme itsellemme rehellisiä, meidän pitää tunnustaa että koko muistimme on epäselvä, häilyvö ja epäluotettava. Muistissamme on jonkinlaisia aistimusten haamuja, jopa vain sekunti sen jälkeen kun olemme sulkeneet silmämme. (Sisälläni asuva insinööri on valmis selittämään, miksi näin on on ja täytyy olla, mutta en anna sille puheenvuoroa, juttu menisi aivan lian pitkäksi).

Joka tapauksessa aistimustemme tunnevoimaisuus ja niihin sisältyvä henkilökohtaisuus, se että vaikka sininen näyttää niin suunnattoman ja kouraisevan siniseltä* (emme voi muistaa sitä jos emme näe sinistä juuri nyt) ja sillä on niin paljon sanottavaa meille, vaikka emme tiedä mitä. Tämä aistimusten voimakkuus ja henkilökohtaisuus on asia, josta käytetään nimeä ”kvalia”. Mutta miksi ihmeessä emme voi muistaa kvaliasta muuta kuin heikon haamun? Eräät tutkijat väittävät, että on tarpeen vetää jyrkkä linja JUURI NYT tapahtuvan aistimisen ja muistojemme välille, koska on äärimmäisen tärkeää reagoida nopeasti ympäristömme tapahtumiin. Niiden pitää olla huomioarvoltaan täysin ylivoimaisia, jotta todella toimisimme emmekä uppoaisi haaveisiimme.

Vaikka näköaistimme on siis illuusio, kuvan erotuskyvyllä - tai sen illuusiolla - on suuri merkitys. Ehkä se tuo meidät lähemmäs kvalian elämystä. Vaikkapa luontokuvassa korkea resoluutio tuottaa täyteläisemmän ja voimakkaamman vaikutuksen. Tähän perustuu myös elokuvan lumo: tarkka kuva ja iso kangas lisäävät molemmat elämyksellisyyttä. Tai voisi pohtia, miten erilaista on katsoa flaamilaisten asetelmamaalareiden** veitsenteräviä kuvia 1600 -luvulta verrattuna 2000- luvun vallitsevaan epämääräiseen ja kuvan tulkintaa häiritsevään maalaussuuntaan.

Ehkä kaipuu kvalian elämykseen selittää myös nykyisten videolaitteiden kehityssuuntia. Ihminen voi tyytyä noin kämmenen kokoiseen mobiiliruutuun, ja haluta samalla 40 – 50 tuuman tai isompiakin televisioita, mikä osoittaa aistien kummallisuuden ja joustavuuden. Suurissa televisioissa ollaan menossa kohti 4K resoluutiota (4000*4000 pistettä). Se vastaa elokuvateatterin resoluutiota. Kännykkäruudun vetovoima perustuu henkilökohtaisuuteen ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen, ja isoilla TV ruuduilla jäljitellään tehostevetoisten viihde-elokuvien kokemusta (hyvä resoluutio ja kuvakoko johon voi psyykkisesti uppoutua). On tässä tottumustakin. Oma 11 tuumainen läppärini alkoi hajota, ja nyt opettelen käyttämään 15 tuumaista. Tulin hyvin toimeen pienemmällä, mutta nyt olen tottunut, enkä haluaisi sitä pienempää ruutua takaisin.

Tämä kirjoitus sai innoituksen Heikki Poroilan ideasta.

*) Puhun tässä sinisestä, sillä olen värisokea. Yleensä kirjallisuus ylistää kvalian voimaa vetoamalla punaiseen. Minulle punainen on aika mitätön juttu, mutta syvä sininen kärventää sielua. Taas esimerkki siitä, kuinka syvästi henkilökohtaista aistiminen on. 
**)  Myös flaamilaisten mestareiden yksityiskohtia korostavat maalaukset raastavat sielua. En ymmärrä, miksi. 

Ilja Repin: Odottamaton kotiipaluu. Wikimedia commons.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Luddiitit taas vauhdissa

Koulun historiankirjoissa meille opetettiin, mitä olivat luddiitit. 1800- luvun alkupuolen englantilaisia koneensärkijöitä, jotka vastustivat teollista vallankumousta rikkomalla tekstiilitehtaiden koneita. Tarkempi asian penkominen näyttää rikkaamman kuvion. Koneensärkijöiden väitetty johtaja Ned Ludd lienee fiktiivinen hahmo. Ehkä hieman samaan tapaan kun irlantilainen ikkunansärkijä Patrick Hooligan. Ja luddiittien strategiat ja vaatimukset näyttävät sangen kirjavilta. Mutta joka tapauksessa teollistuminen herätti työläisissä levottomuutta, joka purkautui mellakoihin, ja joka johti myös työväenliikkeen syntyyn. On kiistelty siitä, olivatko juuri koneet työläisten kurjuuden syy, vai oliko syynä omistavan luokan ahneus ja rahanhimo. Eräät historioitsijat esittävät, että luddiitit olivat pikemminkin antikapitalisteja. Tai ehkä talouden ja työllisyyden heilahteluissa kyseessä oli luonnonvoimainen kehitys, jossa niin työläiset kuin insinöörit ja tehtaanomistajat olivat vain pelinappuloita.
Historiantunneilla luddiitit on kuitattu hyväntahtoisella ja hieman säälivällä hymähdyksellä. Olivatpa hassuja. Eikä koneet tosiaankaan rikkomalla lopu. Sitten asia on vaipunut liki unohduksiin. Kyllähän asiasta on keskusteltu myös Suomessa pitkin 1900 lukua. On pohdittu, aiheuttaako koneellistuminen työttömyyttä. Ja sen jälkeen on oltu huolestuneita automaatiosta. Jotenkin minusta vain tuntuu, että keskustelu on meillä ollut enemmänkin akateemista tuontitavaraa.

Syitä voi olla useita. Vuoden 1918 tapahtumat saattoivat hillitä keskustelua, aihehan on kapinanjälkeisessä Suomessa ollut arkaluontoinen. Toisaalta kapinaan lienee vaikuttanut enemmän maaseudun tilanne ja torpparikysymys. Suomi oli vielä agraarivaltio, ja kaupunkien vähälukuiset työläiset olivat suhteellisen hyvinvoivia ja koulutettuja. Viimeksi mainittu piirre tosin lisää herkkyyttä uusille aatevirtauksille. Ja ehkä sisällissota vaikuttaa muutenkin. Ehkä se sai porvarit käyttäytymään hillitymmin. Jotenkin näyttää myös siltä, että kapitalismi on kohdellut suomalaisia työläisiä helläkätisesti. Toisaalta Suomen teollistuminen 1800- luvun puolivälistä aina vuoden 2008 finanssikriisiin on ollutkin menestystarina, lukuun ottamatta yhtä tyhmyyksissämme itse aiheuttamaamme lamaa. Jaettavaa on riittänyt myös työläisille
Mutta nyt, kahdensadan vuoden hiljaiselon jälkeen luddiitit ovat taas ponnahtaneet esiin. Nyt ei rikota koneita, vaan puhutaan tekoälystä ja digitalisaatiosta. Ja nyt liikkeellä eivät olekaan tekstiilityöläiset, vaan journalistit, poliitikot ja muut ammattikommentaattorit. Ja syy on selvä. Nyt eivät uhattuna ole teollisuustyöläiset. Hehän ovat jo muutoksen veteraaneja, heidän lukumääränsä on pienentynyt tasaisesti jo muutaman vuosikymmenen, ja ne joilla edelleen on työtä, pärjäävät varsin hyvin. Mutta nyt muutos iskeekin valkokaulustyöläisiin: kaupan ja palvelujen työntekijöihin. Ja journalisteihin, joita on kuritettu jo vuosia. Luddiitit ovat tehneet luokkaretken.
Hyvä, tässä oli näyttämö. Mutta onko pelkästään uusi roolijako syy miksi meidän pitäisi kuulemma huolestua tekoälystä ja digitaalisaatiosta. Ja todella, PITÄÄKÖ oikeasti huolestua, ja mitä voisi tehdä? Ehkä asiaa on syytä katsoa tarkemmin. Muutama fakta.
Teollinen muutos on jatkunut länsimaissa jo yli 300 vuotta. Ja se on todella muuttanut maailmamme perin pohjin. Häiritseekö tässä sana ”teollinen”? Ehkä tilalle pitää laittaa sana ”taloudellinen”, tai joku muu neutraali sana. Sillä muutos toki jatkuu. Se on teknologinen, ja se on myös informaation yhä tehokkaampaa hyödyntämistä. Mutta joka tapauksessa, muutos jatkuu. Eikä tässä ole mitään uutta. Toki tietysti talouden arvontuoton rakenteet ja mekanismit muuttuvat toisen näköisiksi.
Talouden muutos on ennen kaikkea tuottavuuden kasvua. Marxin ajoista on puhuttu, miten kasvavan tuottavuuden hedelmät pitäisi jakaa. Kun koneet tekevät yhä enemmän ja yhä tehokkaammin työtä, ihmiset voisivat ehkä tehdä sitä hieman vähemmän. Työajan lyheneminen on ollut pitkä trendi. Sen jatkuminen on aivan mahdollinen vaihtoehto.
Myös robottiverosta ja vastaavista ohjaustoimista on puhuttu (tekoälyvero? xx euroa / IQ- megapiste?). Niiden ongelma on, että ne hidastavat talouden muutosta ja mahdollistavat tehottoman toiminnan jatkumisen. Globaalina ja vain globaalina se voisi mennä läpi, mutta samalla se mahdollistaisi myös tehottoman ja resursseja tuhlaavan luonnonvarojen käytön – ja se ei kyllä ole hyvä asia.
Emme elä suunnitelmataloudessa. Sitä on kyllä kokeiltu, mutta talous on aivan liian mutkikas ja oikullinen olio, jotta se onnistuisi. Sen takia talous toimii markkinaperiaatteella, jopa kiinalaisessa kommunismissa. Se taas johtaa kriisien ja nousukausien sykleihin. Niitä ovat 1900- luvun alussa nerokkaasti eritelleet Nikolai Kondratjev ja Joseph Schumpeter. Lyhyesti, homma käy seuraavasti. Kun teknologia ja informaation hyödyntäminen kehittyvät, vanhat talouden alat joutuvat ahdinkoon. Niiden rinnalle ilmaantuu ketteriä toimijoita, jotka osaavat sopeutua muutokseen. On inhimillistä ja surullista, että suurten organisaatioiden johtajat reagoivat lähes aina yksinkertaisen taloudenpidon keinoin: leikkaamalla kuluja, karsimalla toimintoja ja vähentämällä väkeä. Nämä toimet eivät auta muuttamaan toiminnan suuntaa, joten toimialan tuho on ennen pitkää edessä. Mutta samalla syntyy uutta toimintaa muualla. Juuri tätä sanotaan luovaksi tuhoksi. Työntekijöille se aiheuttaa tietysti ikävyyksiä.
Mutta eikö digitalisaatio ja tekoäly tuo mukanaan laadullisia muutoksia? Kyllä, ilman muuta! Luova tuho on laadullista muuttumista. Mutta tässä on mukana aika vanhoja asioita. Tekoälytutkumus käynnisyi jo vuonna 1956, ja kieltämättä viime aikoina on tapahtunut uutta edistystä. Digitalisaatio on jokseenkin yhtä vanha juttu, mutta kohde on uusi: palvelujen ja logistiikan automaatio. Uutta on uusi tehokas infrastruktuuri, tietoverkot.

Itse panisin toivoa siihen, että nämä uudet trendit auttavat käyttämään luonnonvaroja tehokkaammin ja johtamaan taloutta herkemmin.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Äärettömyys ja rinnakkaismaailmat

Pohdiskelin hiljattain elokuvaa Arrival, ja sen pohjana olevaa Ted Chiangin novellia "Story of your life". Luin tuon surullisen novellin uudelleen, se löytyy Gardner Dozoidsin toimittamasta valikoimasta "The mammoth book of best new science fiction nr. 12", vuodelta 1999. Kirja löytynee suurempien kirjastojen kokoelmista. Samassa kokoelmassa törmäsin toiseen kiehtovaan ja suorastaan lohduttomaan novelliin, "Divided by infinity", jonka tekijä on Robert Charles Wilson. Sekin sai ajatukset liikkeelle. (Novellit on muuten saatavissa myös e-kirjoina).
Wilsonin novellissa keroja menettää vaimonsa Lorrainen, joka kuolee syöpään. Kertojan suru on musertava. Vaimon kuolemaa seuraavan vuoden aikana kertoja muistaa suunnitelleensa vakavasti itsemurhaa, ja istuneensa kuutena iltana myrkkypurkki kourassaan, mutta ei osannut tehdä päätöstä. Tai oikeastaan, hän tekikin sen. Vähitellen hän ymmärsi, että oli tappanut itsensä kuusi kertaa. Ratkaisun avain alkoi löytyä vanhojen kirjojen kaupasta, jossa hänen vaimonsa oli työskennellyt. Hän selaa siellä kirjoja, jotka näyttävät oudoilta. Hän vie ne arvioitavaksi, ja arvioija väittää, että ne on väärennetty. Sellaisia kirjoja ei ole. Hän palaa kirjakauppaan vaatimaan selitystä, ja kirjakauppias, joka on vanha ja kuolemansairas, antaa hänelle vielä yhden kirjan. Hän lukee sen, ja palaa seuraavana päivänä kauppaan, mutta kauppias on jo kuollut.
Vähitellen novellin idea alkaa tulla selväksi, ja se jatkaa itsensä toteuttamista. Tuo hämärä kirja paljastaa, että ihmisen tietoisuus ei koskaan kuole. Jokaisessa "kuolemassa" se vain siirtyy uuteen universumiin, ja jokainen uusi universumi on aiempia epätodennäköisempi. Ei siis ihme, että todellisuus alkaa olla yhä oudompaa. Kirjan kertoja siirtyy universumista toiseen, aina vain epätodennäköisempään ja kummallisempaan, kunnes hän saapuu lopulliselle rajalle. En paljasta loppua, joka on niin lohduton kuin vain voi olla. Joka tapauksessa, novelli on taitavasti kirjoitettu, ja jättää lopulta lukijan outoon tunnetilaan. Niin kuin aina hyvä taide.
Mielenkiintoinen idea, joka yhdistää erityisesti Amerikassa suositun kristillisen kuolemattoman sielun idean kvanttimekaniikan pohjalta postuloituihin rinnakkaisuniversumeihin. Siis tosiaankin, science fictionia, jossa on lievä uskonnollinen väritys. Itse asiassa tämä on scifissä aika yleistä, ja etenkin rakastamani Philip K. Dick harrastaa sitä.
Mutta yhtä lailla mystisiä asioita näyttää olevan tyrkyllä vakavaan tieteeseen. Ja arkijärjen tuolle puolelle menevä kvanttimekaniikka näyttää ruokkivan tällaisia ideoita. Joten katsotaan tarkemmin niitä rinnakkaisia todellisuuksia eli multiversumeita. Aloitetaan vaikka Schrödingerin kissasta. Tuo onneton eläin on suljettu laatikkoon, ja sen seurana on myrkkykapseli, joka laukeaa, kun sen mekanismiin osuu radioaktiivisen säteilyn tuottama hiukkanen.

Ja nyt mennään kvanttimekaniikan kööpenhaminalaiseen tulkintaan. Se nimittäin väittää, että kissa ei ole elävä eikä kuollut. Koska kissan mahdollisesti tappava ilmiö aiheutuu kvanttimekaanisesta tapahtumasta, kissa jää superpositiotilaan, se ei ole elävä eikä kuollut. Vasta kun laatikko avataan, kissan todellinen vointi selviää. Ja syynä on se, että tarvitaan havainto romahduttamaan superpositio. Hyvä, mutta mitä tarkoittaa "havainto"? Jotkut väittävät aika lailla tosissaan, että havainnon tekee ihmisen kuolematon tietoisuus. Terveisiä vain René Descartesille! No, tarkoitukseni ei ole ruotia Schrödingerin kissaa, sen verran voi sanoa ettei kissa tietenkään voi olla superpositiotilassa.
Luin jokin aika sitten David Deutschin kirjan "Todellisuuden rakenne" (Terra Cognita 1997). Aika rohkea nimi kirjalle! Deutsch ottaa kaiken ilon irti multiversumeista. Itse asiassa lukion fysiikan suorittaneet ovat perehtyneet niin sanottuun kaksoisrakokokeeseen, ja jo tämä koe yksin, ilman hankalaa kvanttimekaniikkaa, riittää osoittamaan Deutschille, että multiversumit ovat totta. Ja että niitä on äärettömästi, koska jokainen hiukkasmaailman tapahtuma luo uuden universumin. Miksi? No siksi, että ne selittävät luontevasti kaksoisrakokokeen tuloksen. Sillä edellytyksellä, että multiversumi tuntuu luontevalta. Deutsch käsittelee myös muita ilmiöitä, kuten EPR paradoksia (Einstein-Podolski-Rosen), kvanttitietokoneita ja aikamatkustamista. Ja toki hän käsittelee myös matematiikan ja todellisuuden suhdetta, siitähän on juuri kysymys. Hän käsittelee aihetta syvällisesti - mutta en ollut aivan vakuuttunut, mitä hän siitä oikein sanoi.
Eräässä toisessa, kvanttitietokoneita käsittelevässä kirjassa esitellään eräs laskettavuuden teoria, joka edellyttää tietoisuuden tasolla toimivaa kvanttitietokonetta. Noin vain! Ja sitten käännetään asia toisin päin, arvostettu fyysikko - matemaatikko Roger Penrose esittää aivan vakavissaan, että ihmisen aivot ovat kvanttitietokone, ja siksi niissä on tietoisuus. Ja hän on löytävinään jopa mekanismit, joissa kvantti-ilmiöt tapahtuvat, eli neuronien dendriiteistä löytyvät mikroputkistot. (Nyt on pakko ottaa hiukan ulkokohtainen asenne ja todeta, että tässä asiassa Penrosea ei oteta aivan vakavasti).
Nyt olisi aika tehdä hieman yhteenvetoa. On totta, että matematiikan suhde todellisuuteen ja sen rooli luonnontieteessä on tavattoman vaikea ja syvällinen ongelma. Ja vielä ongelmallisemmalta se näyttää, kun muistetaan matematiikan sisäinen ristiriitaisuus. Sen pohtimiseen ei tarvita kieltämättä hieman vaikeaselkoista kvanttimekaniikkaa. Voimme pohtia vaikka termodynamiikkaa tai niinkin simppeliä asiaa kun jonkun fysikaalisen suureen mittaamista. Ei se todellakaan ole simppeliä! Näyttää siltä, että sellaiset vahvan mytologiset asiat kuin sielu ja tietoisuus saavat joskus mopon keulimaan. Eikä siinä ole mitään pahaa, tiedemiehetkin ovat ihmisiä, ja hyvä niin.
Jos siis matematiikka joko edellyttää tai näyttää ainakin sallivan multiversumin, jossain kontekstissa jossa sitä käytetään, niin mitä siitä pitää ajatella? En osaa sanoa, mutta tiedän että todellisuus on outo meidän aisteillemme ja aivoillemme, jotka on kehittyneet tiettyyn rajattuun tarkoitukseen. Ja nämä samat oudon rajoittuneet aivot tekevät päätelmiä multiversumista, jota teorian mukaan ei voi mitenkään havaita. En menetä tästä yöuniani.
Ehkä vielä hieman lisää suhteellistuttamista. Luin juuri uudelleen aikansa kohukirjan, Pulitzerilla palkitun "Gödel, Escher, Bach", Douglas R. Hofstadter 1979. Itse asiassa tunnustan hankkineeni sen aikanaan labramme kirjastoon. En ymmärtänyt sitä silloin, ja entä nyt? Minusta en voi sanoa edes lukeneeni sitä uudelleen, sillä kirja on suurimmaksi osaksi lukukelvoton, pääosin teennäistä briljeerausta silloin muodikkailla termeillä. Ja silti se on tehnyt vaikutuksen valtaviin määriin ihmisiä. Joten olemme aika erilaisia, ja kiinnitämme huomiotamme eri asioihin. Oma jälkiviisauteni voi olla kohtuuton, mutta vilkaisu uudempaan kirjasta käytävään keskusteluun osoittaa, että en ole yksin.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Sote-hanke projektinhallinnan näkökulmasta

Nyt pitää viimeistään kirjoittaa Sotesta, jotta pääsisi sitten tulevaisuudessa loistamaan ennustajantaidoillaan! Tai ei ihan niin, mutta kumminkin hanke näyttää isolta projektilta, ja se näyttää pahalta. Yhtä pahalta kun Olkiluoto 3 - tai pahemmalta. Joten miltä se näyttäisi, jos se olisi projekti?
(Mitä ihmettä, eikö se olekaan projekti? Eikö näin iso, mutkikas, epävarma ja vaarallinen hanke pitäisi suunnitella ja johtaa niin kuin projekti? Näköjään ei! Kenellekään ei näköjään ole juolahtanut mieleen! Mutta ajatellaan että se olisi projekti).
Isoista projekteista voi oppia, ja niistä kannattaa oppia. Olen kirjoittanut projektien ongelmista, mukaan lukien Olkiluoto3, kirjassani "Projektitoiminnan musta kirja". Ja kirjassani olen myös listannut niitä tavallisia ongelmia, joiden takia projektit karkaavat totaalisesti näpeistä. Katsotaan muutamia ongelmakohtia.
Spesifikaatio ja suunnitelma:
Tavoitteena on ilmeisesti rakentaa kokonaan uudenlainen sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä. Ja sehän on prosessi, jotain siis ihan sinänsä hallittavaa. Pitäisi vain kuvata se. Mallittaa sen transaktiot, niiden määrä, tiheys, ja työmäärät. Pitää kuvata myös datavirrat. Tarvittavat resurssit henkilötyönä. Kaikki tämä periaatteessa saadaan koottua nykyisen pohjalta. Siis ainakin periaatteessa, onkohan se tieto sitten kuinka helposti koottavissa? Mutta mukana on myös tavoite siirtää ehkä hyvinkin iso osa toiminnasta yksityisen sektorin hoidettavaksi. Missähän tämä osuus on speksattu? Ja eihän tällaista systeemiä ilman tietojärjestelmää pystytä ajamaan. Mistä se tulee? Ehkä se siirretään ja sovitetaan vanhasta? Entä tällaisen sovittamisen työmäärä?
Entä onko jossain malli, johon voidaan viitata? Kuvata kokemukset sen toiminnasta, ja miettiä mikä tehdään paremmin. Jos on, en ole kuullut siitä (huhuja kyllä mutta ei virallista). Ai ei ole? No sitten tehdään prototyyppilaitos, niin kuin Olkiluodossa!
Ehkä tämä on liian vaikeaa. silloin ehkä valitaan toinen tie. Määritellään uusi organisaatio, siis isommat johtajat jotka saa koota sitten paketin. Sitähän se kai tarkoittaa, että koko homma tehdään "säätämällä tarvittavat lait". Kai sen kumminkin joku koordinoi? Ai eikö. No onneksi olkoon vain. Hiukan huolettaa se, että lakikehikko on vain suunnittelun ensimmäinen vaihe, vastuuallokaatio. Mutta projekti joka suunnittelee itse itsensä siitä eteenpäin ... no, tuntuu pahalta.
Omistajuus:
Tämä on ehkä tärkein asia. Jos omistaja ei ota hommaa haltuun, käy niin kuin länsimetrossa. Kaikki huseeraa omiaan, sinänsä varmaan jonkinlaisella ammattitaidolla, ja piikki on auki. No, omistajahan on maakuntahallinto. Jota ei ole edes olemassa. Kai se sitten on heti valmis hyppäämään omistajan saappaisiin. Heti kun se on koottu.
Sopimushallinta:
Koska järjestelmän pyörittäminen (vaikka ei välttämättä hallinto) on hajautettu kaupallisten ja ei-kaupallisten toimijoiden verkoksi, tarvitaan mittava sopimusrumba, jossa kuitenkin pitäisi noudattaa yhtenäisiä periaatteita jo yksin kansalaisten tasa-arvon takia. Joten mikä taho....jne. Kaoottiset sopimukset oli muuten yksi syy, joka nosti Olkiluodon kustannukset pilviin.
Kerralla oikein:
Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, on aivan tavallista lähteä jopa valtavan suuriin ja huonosti määriteltyihin hankkeisiin siinä hyvässä uskossa, että kaikki on arvattu oikein, ja että kaikki menee suunnitelman mukaan. Tarvitseeko sanoa, että yleensä ei mene. Onhan sille vaihtoehtoja. Edetään vaihe kerrallaan, tai kokeillaan ensin pienessä mittakaavassa. En ole kuullut että tällaista aiottaisiin tehdä.
No niin, tässähän ne asiat olikin, projektinhallinnan näkökulmasta. Ei kaikki tietenkään ole tässä, mutta ei viitsitä masentaa. Jos apinat tekisivät hankkeita, ne eivät vaivaisi näillä asioilla päätään.
Onneksi apinat ei johda isoja hankkeita.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Hollywood- lima

Kävin katsomassa amerikkalaisen, Denis Villeneuven ohjaaman scifi- elokuvan "Arrival". Se oli saanut Suomessakin varsin positiivisen kritiikin. Se oli varsin opettavainen kokemus.
Elokuva perustuu Ted Chiangin novelliin "Story of your life", jonka muistan joskus lukeneeni. Elokuvan jälkeen kaivoin tuon novellin esiin ja luin sen uudelleen. Kertomus oli varsin napakka, ja sisälsi varsin paljon pohdintaa. Sen kohteena oli tapamme mieltää aikaa ja paikkaa, joka saattaa olla jossain vieraassa kulttuurissa erilainen. Esimerkkinä oli valon taittuminen, joka voidaan selittää eri tavoin, myös kvanttimekaniikan avulla. Ja se pointtihan on, että valo näyttää tietävän etukäteen, minne sen pitää mennä. Niin sanottuun kaksoisrakokokeeseen liittyy saman tapaista pohdintaa, mutta se ei ollut novellissa esillä. Tällainen raskas pohdinta tekee novellista hieman kuivan, mutta kirjoittaja pitää sen hyvin kasassa, ja loppujen lopuksi novelli onkin yllättävän traaginen ja liikuttava. Novelli löytyy Gardner Dozoisin toimittamasta valikoimasta "The mammoth book of best new science fiction nr. 12", vuodelta 1999. Kirja löytynee suurempien kirjastojen kokoelmista. (Tuosta kokoelmasta löytyy myös minua niinikään ravistellut novelli "Divided by infinity", josta aion myös kirjoittaa).
Hieman kertomuksesta. Siinä joukko muukalaisten avaruusaluksia laskeutuu maapallolle, useisiin eri paikkoihin, ja ihmiskunnalle avautuu keskusteluyhteys niiden asukkaiden kanssa. Siinä on tietenkin suunnattomia vaikeuksia, mutta sankaritar, etevä kielitieteilijä onnistuu lopulta tulkitsemaan muukalaisten kieltä - toki (novellissa) muiden tutkimusryhmien tuella. Vierailun tarkoitus jää kuitenkin hieman hämäräksi. Mitään merkittävää tietoa ei vaihdeta, lukuun ottamatta erilaisuuden kokemusta. Se onkin ravisteleva, ainakin päähenkilön ja hänen elämänsä tragedioiden kannalta, jotka hän näkee vähitellen uudessa valossa. Sitten muukalaiset ilmeisesti kyllästyvät ja lähtevät tiehensä, jättäen jälkeensä kohtuullisen hämmennyksen.
Mutta sitten elokuvaan. Olen usein pahoitellut, miten siinä käy. Laaditaan hyvä käsikirjoitus, joka usein perustuu hyvään novelliin tai kirjaan. Ja otetaan hyvä ohjaaja ja hyviä näyttelijöitä. Ja tietysti kuvaaja ja muu tekninen porukka ovat aivan huippuja. Ja sitten kokonaisuus kääritään inhottavaan kääreeseen, josta voisi käyttää nimitystä "Hollywood- lima". En ole keksinyt termiä, vaan olen pihistänyt sen eräältä kriitikolta.
Joten katsotaan miltä elokuva näyttää. Novellissa muukalaisten alukset jäävät kiertoradalle, ja maahan lähetetään vain kommunikaatiolaitteita. Elokuvassa pitää toki näyttää itse alukset, valtavat linssinmuotoiset kappaleet, jotka leijailevat hieman maan pinnan yläpuolella. Aluksiin tunkeutuminen on tietysti elokuvassa tarpeen jännityksen kannalta, ja itse muukalaiset edustavat suorastaan kauhua: suuria ilmassa leijuvia seitsenlonkeroisia tursaita, heptapodeja. Armeijan typerää kohellusta liioitellaan elokuvassa. Armeija on yleensä mukana kaikissa tällaisissa kohtaamiselokuvia, ja jopa Hollywood uskaltaa tehdä armeijan naurunalaiseksi. Ilmeisesti tulkitaan, ettei armeija edes nykyisessä kiihkonationalistisessa ilmastossa ole erityisessä suosiossa. Itse kommunikaatiota ja sen erilaisuutta havainnollistetaan elokuvassa hyvin. Mutta muuten elokuvaan on sisällytetty tarpeettomia juonenkäänteitä. Muukalaisten käynnin ilmeinen tarkoituksettomuus ja hyödyttömyys ihmiskunnan kannalta ei selvästi ollut sopivaa filmin tekijöille, joten elokuvan loppu pannaan liki naurettavan epäuskottavasti uusiksi.
Olen sitä mieltä, että elokuva ja kirjallisuus ovat eri taiteenlajeja, ja on täysin oikein, että elokuva käyttää aiheena kirjallisuutta, ja käsittelee sitä täysin vapaasti. Mutta minua harmittaa se, että hukataan loistava mahdollisuus tehdä hyvä elokuva. Ja minua harmittaa erityisesti, ettei aivoja käytetä. Mutta omassa lajissaan "Arrival" on toki hyvä elokuva, etenkin jos ei ole lukenut novellia. Scifin ystävien kannattaa katsoa se ilman muuta, ja ehkä myös niiden, jotka eivät siedä scifiä. Elokuva kun on kuitenkin varsin älykäs, eikä siinä ole pahinta scifi-roinaa.
Hollywood- lima johtuu tietenkin tuottajien panoksesta, ja sen taustalla on elokuva-alan ylenpalttinen kaupallisuus. Elokuva yritetään saada näyttämään siltä, miltä tällaisten elokuvien arvellaan näyttävän, ja siinä pitää olla aineksia (väkivaltaa, seksiä, kauhua, tehosteita, juonenkäänteitä), joita mahdollisimman monen katsojan kuvitellaan elokuvasta etsivän (ainostaan seksiä "Arrivalissa" ei ollut). Olen kirjoittanut myös toisesta aivan erinomaisesta elokuvasta, jossa limaa oli vain aivan lopussa ja vain kymmenisen minuuttia ( Danny Boylen vuonna 2016 ohjaama "Steve Jobs").
Alien- elokuvien esihistoriaa luotaava "Prometheus" (2012) oli kauheaa katsottavaa. Se oli kauttaaltaan limaa, ehkä siksi, että sen taustalla ei edes ollut kunnon tarinaa. Vaikka sen onkin ohjannut Blade Runnerin tekijä Ridley Scott.
Ja sitten voisin mainita aivan erinomaisen elokuvan, joka myös menee scifi- genreen: Alex Garlandin ohjaama "Ex-machina". Elokuvassa on limaa vain ihan lopussa, laboratoriosta karanneen androidin kulkiessa kaupungilla. Tietenkään se ei ole mikään pointti, ainakaan omassa tutkijanmielessäni (infrastruktuuristaan karannut androidi on yhtä lailla tuhoon tuomittu kuin akvaariosta lattialle hypännyt kultakala). Sen sijaan elokuva on armoton ja raadollinen ihmiskuntaa kohtaan: rasismilta ja hyväksikäytöltä eivät säästy edes ihmisen itse luomat koneet.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Elämää apinoiden planeetalla

Kauan sitten televisiossa oli maineikkaita tietoiskuja. Mieleeni jäi niin sanotun energiakriisin (noin vuonna 1975) aikainen pätkä. Uhkaavalla musiikilla tehostetussa kuvassa oli savuttava öljylamppu, ja kolkko ääni julisti: "tältä pallolta alkaa nyt olla öljy lopussa". Sitten kuvaan tuli käsi, joka pienensi liekkiä - ja musiikki muuttui rauhoittavaksi. Nykyisin ajattelen väistämättä: voi kun se öljy olisikin loppunut. Toinen tietoisku näyttää auton rattia pyörittävän irvistelevän apinan, ja ääni kysyy: "entä jos apinat ajaisivat autoa?" Seuraa kuvia, joissa on karmeita liikennetilanteita. Lopulta ääni sanoo lohduttavasti: "onneksi apinat eivät aja autoa".
Mutta ehkä ne ajavatkin. Apinavertaus jäi pyörimään mieleeni jonkinlaisena mentaalina matona. Ja mielikuvaa on vahvistanut tyhmähkö elokuva nimeltä "apinoiden planeetta". Olen siitä kirjoittanutkin. Aika usein, kun olen ollut palaamassa ulkomaanmatkalta, olen katsellut ulkomaan lentoaseman lähtöportilla konetta odottavia maanmiehiä hieman sekavin mutta lämpimin tuntein. Ja mieleen nousee ajatus: "pian lähestymme apinoiden planeettaa".
Me suomalaiset olemme tehneet taloudessa ja yhteiskuntaelämässä kamalia ja tyhmiä mokia. Sellaista on elämä apinoiden planeetalla. (Toki muutkin kansat tekee niitä, mutta en tunne niitä kovin hyvin eivätkä ne ole yhtä koskettavia). Ja jätän nyt kokonaan huomiotta poliitikkojen tekemät virheet, koska niistä kirjoittaminen on liian latteaa, liian helppoa, banaalia - ja politisoitunutta.
Mutta palautetaanpa tuo tietoisku mieleen - tai ainakin mielikuva irvistelevästä apinasta, joka vääntää auton rattia, painelee äänestyskoneen nappuloita, pitää puhetta edessään joukko eri tiedotusvälineiden mikrofoneja, takoo tietokoneen näppäimiä saadakseen aikaan some-päivityksiä, tai heiluttaa puheenjohtajan nuijaa suuren konsernin hallituksen kokouksessa. Eihän tätä ole vaikeaa kuvitella, ei ollenkaan.
Ja sitten kuvitellaan ne tietoiskut. "Jos apina johtaisi länsimetron rakentamista...", "jos apina olisi ollut Nokian pääjohtajana...", "jos apina rakentaisi Olkiluodon ydinvoimalaa...", "jos apina johtaisi Talvivaaran kaivosta....", "jos apina suunnittelisi julkisen terveydenhuollon uudistusta".
Loppuosan tietoiskusta saa jokainen kuvitella mielensä mukaan. Ei ole vaikeaa.
Mutta missä on pointti? Se seuraa. Yhteiskunnassa on tavattoman paljon hankkeita, jotka ovat oikeasti vaikeita. Ne pitää suunnitella huolellisesti, ja niitä pitää johtaa, järjestelmällisesti, ja perustuen luotettavaan tietoon. Ja sitä varten meillä on johtajia. Iso johtaja saa valtavaa palkkaa, hän tienaa vuodessa enemmän, kun hänen alaisensa koko työuransa aikana. Ja sehän on oikein, koska he ovat niin taitavia, ja heillä on niin suuri vastuu. Ja kun homma sitten epäonnistuu, syy on aina "ulkoisissa tekijöissä". Hyvin harvoin johtaja siirretään syrjään, eikä silloinkaan yleensä puhuta huonosta osaamisesta, vaan "luottamuksen puutteesta". Ja pian tuo syrjään siirretty johtaja ilmaantuu toimittamaan jotain toista työtä, vähintään yhtä hyvällä palkalla. Niin, miten se "vastuu" ilmenikään ja miten sitä kannetaan?
Tässä on siis jonkinlainen ongelma, mutta miten se ratkaistaisiin? Pitäisi oikeasti puhua johtamisen laadusta ja osaamisen laadusta, ja tärkeitä hankkeita ja niiden avainhenkilöitä pitäisi arvioida ja keskustelu laadusta pitäisi olla avointa ja julkista. Asiaa ei saa kiertää vetoamalla sopimuksiin liittyvään salassapitoon. Sopimukset pitää tehdä siten että ne ottavat huomioon hankkeen arvioinnin, ja niissä pitää olla "nappula", jota painamalla hanke saadaan poikki tai uudelleenjärjestelyyn silloin kun mikään muu ei auta: "rewind", "omstart", "redesign", "reset", "hold", "rework".
Pelkkä "post mortem"- arviointi ei vielä riitä. Länsimetron kohdalla siinä oli niukasti tietoa, mutta se mitä kerrottiin sai harvat hiukseni nousemaan pystyyn. En ole vuosikymmeniin kuullut että mitään projektia voitaisiin johtaa näin huonosti. Tähän ei apina pysty!

-
** Tätä blogia kirjoitettaessa ei ole vahingoitettu apinoita.
** Tämän blogin tarkoitus ei ole loukata apinoita.

tiistai 8. marraskuuta 2016

Ei ny tehrä siitä mitää numeroo...

Suomessa tuo hämeenmurteella artikuloitu tokaisu on ikoninen, ja käy jopa vitsistä, mutta tuo esiin myös meidän arvostuksemme vaatimattomuuden kulttuuria kohtaan. Ehkäpä se vaivaa meitä vähän liikaakin. Tuohan kansanviisaus esiin myös liian vaatimattomuuden kääntöpuolen, ja ehkä siksi meillä on myös sanonta: "tunne oma arvosi, anna arvo toisillekin". Aivan oikein, turhaan häveliäisyyteen voi liittyä myös huono itsetunto. Vaikka siihen ei yleensä ole mitään syytä. Ja että kunnioitus muita ihmisiä kohtaan on aidoimmillaan, kun siihen liittyy realistinen kuva itsestä. Pohjalainen sanonta tiivistää sen oivallisesti: "nöyrä pitää olla, mutta vaatimaton ei kumminkaan".
Kansainvälisissä projekteissa olen kyllä monta kertaa pannut merkille suomalaisten häveliäisyyden, mutta samalla huomannut, kuinka sitä arvostetaan. Usein ns. latinalaisten maiden edustajat - espanjalaiset, italialaiset ja ranskalaiset - ottavat mielellään tilaa kokouksissa pitämällä asemaansa lujittavia puheenvuoroja. Suomalaiset jurottavat hiljaisina, he puhuvat vasta kun on asiaa. Kun suomalainen sitten avaa suunsa, vaikutus onkin usein mykistävä. Palikat pannaan vähähäeleisesti kohdalleen, ja maailma kääntyy uuteen ja parempaan asentoon.
Vaatimattomuus ei tietenkään ole suomalaisten keksintö. Itse asiassa se on yläluokkaisen englantilaisen retoriikan hieno tehokeino. Uhkaava tilanne esitetään vihjaamalla sen madollisuuteen. Tulvan vyöryessä kartanoon hovimestari ilmoittaa: "There may be some water in the basement" (kellarissa saattaa olla hieman vettä). Tai väittelyssä vastustaja nujerretaan äärimmäisen kohteliaasti ja lievän humoristisesti, käymättä lainkaan käsiksi hänen henkilöönsä. Puhetavan nimi on "understatement", eikä sille ole edes suomenkielistä vastinetta. Alussa mainitut esimerkit osoittavat kuitenkin, että sen idea on kyllä tuttu meillekin.
"Understatementi" voi ottaa monta ilmenemismuotoa, mutta eräs sen keskeinen piirre on, että omat tunteet pidetään piilossa. Ja sehän on hyvä periaate, sillä iskevimmillään "understatement" on kriisin hetkellä, kun pitää raivata tilaa harkinnalle ja rationaalisille päätöksille. Sen avulla voidaan hillitä tunteiden kuumenemista tai jäähdyttää jo kiihtyneitä mielialoja. Dramaattisin muistamani esimerkki liittyy avaruussukkula Challengerin räjähdykseen. Suorassa videokuvassa lennonjohtaja luetteli rutiinimaisesti teknisiä parameteja, kun alus äkkiä hävisi räjähdyspilveen. Hän piti pienen tauon, ja sanoi sitten: "We have a major malfunction" (tapahtui merkittävä toimintahäiriö). Ammatillinen rutiini voitti kauhistumisen ja hyvä niin - vaikka juuri mitään ei ollut tehtävissä.
Ehkä vähemmän onnistunut ilmaus vielä paljon dramaattisemmassa tilanteessa oli käytössä, kun Tŝernobylissä työskennellyt insinööri soitti läheiseen Pripatin kaupunkiin pyytääkseen paikalle lisää pelastusmiehistöä. "Meillä oli täällä pieni onnettomuus. Ja tulipalokin meillä oli, mutta se on jo saatu sammumaan". Päästyään tapahtumapaikalle palopäällikkö puuskahti: "Vai pieni onnettomuus. Koko reaktorirakennuksen katto oli kadonnut!".
Kun ydinvoimasta puhutaan, voisi mainita Three Mile Islandin reaktorionnettomuuden. Itse presidentti Carter saapui paikalle ja antoi lausunnon lehdistölle. "Tilanne on reaktorin ohjaajien hallinnassa". Tosiasiassa tilanne ei ollut mitenkään hallinnassa. Jälkeenpäin on ymmärretty, että reaktorin ydin oli sulamassa, ja reaktoriin alkoi kertyä vetyä. Viimeistään Fukushiman voimalaonnettomuuden jälkeen ymmärrettiin, että räjähdyksen vaara oli todellinen. Siellä kun vety räjäytti kolme reaktoria. Ilmeisesti "understatement" oli tahaton: joko reaktorin ohjaajat eivät ymmärtäneet tilannetta, tai eivät uskaltaneet kertoa sitä presidentille.

"Understatementin" tapaamme luonnollisestui myös anglosaksisessa viihteessä. Seuraavassa esimerkissä se on puhtaimmillaan, pyrkiessään tyynnyttelemään kiihtyneitä tunteita. Elokuvassa "Avaruusseikkailu 2001" tutkimusalusta ohjaava tietokone Hal tappaa aluksen koko miehistön, ja yrittää tehdä selvää myös sen viimeisestä astronautista. Kun se epäonnistuu, koneella on tarjolla sovelias repliikki: "I know that I have made some bad decisions lately" (tiedän, että viime aikoina olen tehnyt joitakin huonoja päätöksiä).
Kokonaan toisenlainen tilanne liittyi Lehman Brothersin aiheuttamaan finanssikatastrofiin. Siinä tulee esiin "understatementin" pimeä ylälöuokkainen puoli. Se on eräänlaista eliitin koodikieltä, ja vain tyhmä ottaa sen kirjaimellisesti. Firma oli paketoinut suuret määrät asuntokaupoista käteen jääneitä toivottomia roskalainoja sijoituspaketeiksi ja myynyt ne edelleen. Lainoista käytettiin ilmausta "subprime". Taas kerran viattomasta kielestämme puuttuu tarkka käännös; se voisi olla "ei aivan paras". Joissakin muissa yhteyksissä olen kuullut ilmauksia "suboptimal", "less than optimal". Tämän kaltaisen ilmauksen kohdalla on syytä sytyttää päässään ainakin keltainen varoitusvalo. Kun parhaasta mahdollisesta viilataan vähän pois, tuloksena ei välttämättä olekaan "melko hyvä", se voi olla myös "täysin kelvoton". En tiedä, meneekö tämä enää "understatementin" piikkiin - vai onko kyseessä suora kusetus. Jos pysymme aiheessa, lukija lienee huomannut että Kreikan velkakriisin kohdalla "understatementin" luonne on hieman saman suuntainen, olipa puhujana kreikkalainen valtiovarainministeri tai EU-komissaari. Kun hän sanoo, että Kreikan velkatilanteen hoitaminen etenee, kaikki tietävät aivan hyvin, ettei maalla ole mitään mahdollisuuksia selvitä veloistaan. Asiaan on vain totuttu.
Ja lopuksi hieman erilainen tapaus. Vuonna 2003 Pietarilainen matemaatikko Grigori Perelman piti MIT:ssä topologiaa käsittelevän esitelmän täydelle salille innokkaita kuulijoita. Jossain vaiheessa hän tokaisi: "Ai niin, ja samalla tulin todistaneeksi Poincarén konjektuurin...".
Pitää selittää. Poincarén konjektuuri eli otaksuma on eräs matematiikan suuria ongelmia - sen kolmiulotteisen avaruuden versiota  on pidetty äärimmäisen vaikeana tai jopa mahdottomana todistaa. Englantilainen yksityinen säätiö, Clay- instituutti on luvannut sen ratkaisuista miljoonan dollarin palkkion. Osoittautui, että Perelman oli oikeassa. Ja minusta tuntuu että tuo sivulauseessa esitetty huomautus ei ollut tietoinen "understatement", vaan Perelman oli uppoutunut mielestään paljon kiehtovampaan haasteeseen. Itse ongelma on vaikeaselkoinen, sen todistuksesta puhumattakaan (sen tarkastukseen tarvittiin kokonainen matemaatikkojen armeija) ja Perelmanin tapaus on kiehtova; niistä löytää helposti lisää tietoa.