perjantai 16. syyskuuta 2016

Ohjelmointi - suurenmoista ja raivostuttavaa

Kone vapautti ihmiskunnan työn orjuudesta - tai muutti orjuuden uudenlaiseksi. Joka tapauksessa, kone on teollisen vallankumouksen ikoni ja samalla sen keskeinen vaikuttaja. Mutta kuka keksi koneen? Emme tiedä, sillä ihmiskunta on rakentanut koneita jo ainakin pari tuhatta vuotta.

Ehkä olennaista onkin käyttövoima. Ihmiskunta on vaeltanut käyttövoiman vallankumouksesta toiseen. Eläinten voima - vesi- ja tuulivoima - höyryvoima - polttomoottori - sähkövoima. 

Koneet ovat suurenmoisia. Mutta kun tarpeemme muuttuvat, joudumme rakentamaan uudenlaisia koneita. Siihen tarvitaan paljon työtä. Mutta insinöörit ovat keksineet ratkaisuja, kuten modulaarisuuden. Koneet voidaan rakentaa samankaltaisista osista, ne vain kootaan uudella tavalla. Ja nuo osat voivat olla vakioituja, niin että niitä voidaan tuottaa edullisesti ja käyttää yhä uusiin sovelluksiin. Pyörät, laakerit, akselit, ruuvit, rattaat, ketjut, letkut, putket pumput, ja lukemattomat sähkökojeet taipuvat uusien koneiden rakenneosiksi, usein vain vähäisin muutoksin. 
 
Sitten keksittiin tietokoneet. Robotiikassa ja konetekniikassa tietokoneiden käyttöönotto se merkitsi isoa muutosta. Uuteen sovellukseen ei tarvitsekaan välttämättä rakentaa uudenlaista konetta, vaan riittää, että muutetaan sen ohjelmaa. Lisäksi syntyi kokonaan uusi ala: informaatiotekniikan monet sovellukset yhteiskunnassa ja organisaatioissa. Kaikesta tästä seurasi, että ohjelmoinnista tuli nopeasti kasvava teknisen taidon alue. Uusien ohjelmien tarve kasvoi nopeasti. 
 
Ohjelmoinnin tehostamiseksi syntyi ohjelmiin perustuvia ratkaisuja. Se oli itseään vahvistava kierre. Keksittiin symboliset konekielet eli assemblerit, ja sitten niin sanotut korkean tason ohjelmointikielet, jotka olivat keinotekoisia ongelmanläheisiä kuvauskieliä. Kuuluisia varhaisia kieliä olivat Fortran, Algol, Cobol ja Basic*. Ohjelmien tarve kasvoi nopeasti, ja ohjelmat tulivat yhä laajemmiksi ja monimutkaisemmiksi. Niiden tekemiseen tarvittiin alati ja nopeasti lisääntyvä määrä ihmistyötä, ja lisäksi laajoissa ohjelmissa piileskeli paljon vaikeasti löytyviä virheitä, ammattikielellä "bugeja", ötököitä. Alettiin puhua ohjelmistokriisistä.

Ohjelmointikieliä on kehitetty ällistyttävä määrä. On kehitetty tehokkaampia tapoja ohjelmoida, ja myös ohjelmoinnin sovellusalueet laajenevat jatkuvasti. Itse opettelin ensimmäisenä ohjelmointikielenä Algolin vuonna 1968. Sen jälkeen olen "joutunut" perehtymään 30 - 50 ohjelmointikieleen (riippuen siitä, mitkä saman kielen versiot lasketaan erikseen, ja luetaanko erilaisille keskusyksiköille ja prosessoreilla laaditut assemblerit omiksi kielikseen). Tämä on vain pieni raapaisu, ohjelmointikieliä on kehitetty useampi tuhat. Yleisessä käytössä on nykyisin ehkä parikymmentä kieltä.

Totesin aiemmin, että konetekniikka on keksinyt ratkaisun koneiden suunnittelun tarpeisiin: vakioidut ja yleiskäyttöiset osat. Vastaavaa alettiin kehittää ohjelmointia varten. Alettiin laatia yleiskäyttöisiä ohjelmia usein tarvittaville samankaltaisille tehtäville. Niitä sanottiin proseduureiksi, ja vastaavaa ohjelmointitekniikkaa proseduraaliseksi ohjelmoinniksi. Mutta ohjelmat joutuvat ottamaan kantaa myös dataan: sen tyyppeihin, rakenteeseen ja niille ominaisiin käsittelytapoihin. Syntyi niin sanottu olio-ohjelmoinnin käsite (object oriented programming) ja sitä tukevia kieliä. Tunnetaan myös täysin toisenlaiseen ajatteluun perustuvat funktionaaliset kielet ja logiikkakielet, mutta niiden käyttö on jäänyt vähäiseksi. 

Ohjelmoinnista ei siten tullut yhtä selkeää modulaarista suunnittelua kuin konesuunnittelusta. Pikemminkin ohjelmointi on säilyttänyt individualistisen käsityöleiman. Se on enemmän tai vähemmän yksilöllistä puurtamista, missä henkilökohtaisilla kyvyillä on suuri vaikutus tehokkuuteen. 

Ohjelmoinnin nykytila merkitsee muun muassa sitä, että kynnys aloittaa ohjelmointi on pysynyt matalana, ohjelmoijista suuri osa on suorastaan itseoppineita. Niin sanottu ketterä ohjelmointi (agile programming) koettaa ratkaista ohjelmoinnin ongelmia ryhmätyötekniikalla. Se saattaa olla tehokasta, mutta ohjelmien läpinäkyvyys pysyy heikkona. Toisin sanoen, alkuperäisen tiimin ulkopuolisen on vaikea ymmärtää ohjelman toimintaa tai korjata sitä.

Nykyisin ei enää puhuta ohjelmistokriisistä, mutta se on edelleen tosiasia. Ohjelmointityön tehottomuus ja laajojen ohjelmistojen laatu- ja ylläpito-ongelmat ovat informaatiotekniikan hyödyntämistä vakavasti haittaavia asioita. Odotan mielenkiinnolla teknologista innovaatiota, joka tulee ratkaisemaan tämän ongelman. Luulen, että se tulee aivan eri suunnasta, mistä sitä odotamme. Muutenhan se olisi jo keksitty.

*) Fortran=formula translator
    Algol=algorithmic language
    Cobol=common business oriented language
    Basic=beginner´s all-purpose symbolic instruction code

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Koodausta kaikille

Uutinen ohjelmoinnin eli koodauksen opetuksesta peruskoulussa ärsytti minua kovasti. Mutta ei niinkään itse asian vuoksi, vaan sen takia, millaiset tahot tätä hehkuttivat, ja miten uutinen tarjoiltiin. Mutta unohdetaan nyt tämä huono konteksti. Itse ideahan on erinomainen.

Koetan perustella näkökantaani, ja se on oikeastaan aika helppoa. Ohjelmointi on tietysti vain teknistä suunnittelua, mutta se perustuu aivan erityiseen ajattelutapaan. Eräs koodauksen määrittely on, että siinä laaditaan algoritmeja (toisiaan seuraavista vaiheista koostuvia toimintakuvauksia). Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Kaikki ohjelmoinnilla tuotetut ratkaisut eivät nimittäin ole kovin "algoritmisia". Koodaus on selvästi sukus matematiikalle, mutta nykyinen matematiikan opetus ei perehdytä siihen ajatteluun, jota koodauksessa tarvitaan. Koodaus ei nimitäin ole itsenäinen matematiikan haara. Matematiikka tarjoaa kyllä melkoisen joukon kiinnostavia formalismeja: ne ovat kalkyylejä, joita voidaan hyödyntää ohjelmointikielissä ja tietokonalaitteissa. Mutta se on jo kokonaan "toinen juttu".

Koodaus poikkeaa matematiikasta muun muassa siksi, että siinä pitää kiinnittää huomio kahteen asiaan: pitää keskittyä siihen ongelmaan, joka koodauksella yritetään ratkaista, ja samalla pitää ohjata sen järjestelmän (tietokoneen ja sen ohjelmien) toimintaa, jonka avulla laadittu ohjelma sitten suoritetaan. Yksinkertainen esimerkki on laskea matemaattisen lausekkeen arvo, jossa on erilaisia laskutoimituksia, vaikkapa yhteen- ja vähennyslaskua, kerto- ja jakolaskua ja potensseja. Jos koodaajalla on käytössään kehittynyt ohjelmointikieli, riittää, että hän vain kirjoittaa laskettavan kaavan. Koko ohjelma on vain muutama rivi koodia. 

Mutta jos käytössä olisi vain symbolinen konekieli eli assembler, koodaajan pitäisi huolehtia lukujen ja laskennan välitulosten talletuksista muistiin, laskutoimituksien kokoamisesta yksinkertaisista konekäskyistä, ja koko laskentaprosessin vaiheittaisesta kontrolloimisesta. Koko ohjelma on varovaisestikin arvioiden useita satoja koodirivejä, paperille painettuna kymmeniä sivuja ohjelmalistausta. Kun kehittyneellä ohjelmointikielellä tehtävän ratkaisu on koodattu alle minuutissa, assembler- kielellä koodaukseen voi kulua useita päiviä. Siis, toisin kun abstraktissa matematiikassa, koodauksessa käytössä oleva tietokone ja sen ohjelmointikielet vaikuttavat voimakkaasti tehtävän suoritukseen.

Toistan vielä, että koodaamisen opettaminen pikku koululaisille on ehdottomasti hyvä idea. Tietenkään koulussa saatu koodausopetus ei ole välittömästi hyödyllistä työelämässä, ehtiihän tekniikka muuttua aika paljon ennen kuin oppilaat menevät töihin, eikä koulussa päästä alkeita pidemmälle. Mutta kysymys onkin muusta: yleissivistyksestä ja hyödyllisen ajattelutavan omaksumisesta. Kaikkien on syytä ymmärtää, millaista ohjelmointi on.

Asiantuntijat osannevat valita opetuksessa käytettävät välineet: ohjelmointikielen ja laskentaympäristön. Kielen tulee olla riittävän yleinen, ja ympäristön tulee olla sellainen, että koodaamalla voidaan saada aikaan konkreettisia tuloksia. Tehtävät voivat olla mitä vain: pelejä, robotin ohjaamista, musiikkia, grafiikkaa, animaatiota. Tämä houkuttelee varmaan oppilaita. Koodaaminen kehittää oppilaiden keskittymiskykyä ja lisää motivaatiota. Ja mikä parasta, sen voi oppia, se ei ole ylivoimaista. Sekin on tärkeä oppi: "minä pystyn tähän!".

Mustaa ja valkeaa magiaa

Syistä, jotka ehkä kerron myöhemmin, olen joutunut perehtymään Prometheuksen legendaan, tohtori Faustin kyseenalaiseen vaihtokauppaan, tohtori Frankensteinin surulliseen tapaukseen ja tohtori Jekyllin häpeälliseen kaksoiselämään herra Hyden hahmossa. Eräät lukijat kuitenkin arvaavat, mistä on kysymys. Tässähän tietysti pohditaan tieteen olemusta ja jopa sen etiikkaa. Kaikkia näitä tapauksia on käytetty osoittamaan, kuinka vaarallista on tiede, tai tiedon tavoittelu ylipäätään. Onpa jopa kunnianarvoisa akateemikko Georg Henrik von Wright kaivettu ylös haudastaan sormeaan heristämään.

Mutta tarkoitukseni ei nyt ole puolestani heristellä sormeani tiedon ja edistyksen vihollisille - niin houkuttelevaa ja helppoa kun se olisikin. Sen sijaan aion minäkin puolestani setviä tieteen pimeää puolta. Mutta en lainkaan aio yhtyä niin sanottujen humanistien umpitylsään "susi tulee" pelotteluun, vaan otan kokonaan toisen, ja varsin huonosti tunnetun näkökulman. Tieteellinen ajattelu ei nimittäin ole niin puhdasta ja rationaalista, kuin sen vastustajat uskottelevat. Päin vastoin, se on sekoittunut perin pohjin magiaan, perustelemattomiin uskomuksiin ja kehnoihin motiiveihin. Sillä tiede ei ole suinkaan syntynyt tyhjästä, vaan se kantaa mukanaan koko inhimillisen kulttuurin hyveiden ja paheiden painolastia.

Mieleeni välähtää visuaalinen kuva Luis Buñuelin Andalusialaisesta koirasta. Nuori mies tavoittelee jotain, hän ojentaa kättään kohti naista, mutta ei pääse etenemään, sillä hän joutuu raahaamaan perässään flyygeliä jonka päällä on mätänevä aasin raato, raamatun laintauluja, ja kahta katolista pappia. Siinäpä todella kulttuurimme kuva!

Meille on koulussa ja mediassa annettu kuva tieteestä, joka syntyi luonnontieteiden keksimisestä 1600- luvulla, joka löi itsensä lopullisesti läpi valistusaikana, ja joka johti seuraavien vuosisatojen aikana valtavaan teknologiseen vallankumoukseen. Tuon kuvan mukaan tiede perustuu rationaaliseen ajatteluun ja erityisten tieteellisten metodien soveltamiseen. Mutta tuo kuva on aivan liian siloinen ja puhdas. Puhumattakaan siitä, että se on aivan liian yksinkertainen.

Tässä viittaan lähinnä luonnontieteisiin, joista anglosaksinen maailma käyttää nimeä "sciences". On kyllä totta, että ihmistieteet, "humanities", on omaksunut luonnontieteen esimerkin mukaisia käytäntöjä ja metodeja, ja lisäksi on olemassa omaleimaiset filosofia ja matematiikka. Mutta mitenkään näitä väheksymättä (ja minä arvostan todella suuresti myös ihmistieteitä, filosofiaa ja matematiikkaa), unohdamme ne nyt. Mutta vain selkeyden vuoksi, itse asia jota koetan kuvata ei muutu.

Ongelma on nimittäin seuraava: tieteessä niin keskeinen metodi on sinänsä oudolla tavalla tehoton. Metodeja käytetään vain väitteiden ja hypoteesien tutkimiseen. Ne eivät tuota tieteeseen mitään uusia ideoita. Joten mistä nuo uudet ideat sitten tulevat? Vastaus kaikessa lyhyydessään kuuluu: emme todellakaan tiedä. Tiedämme vain sen, että jollain tavalla uusien ideoiden syntyminen liittyy ihmisen persoonalliseen läsnäoloon ja toimintaan. Tiedon systemaattista käsittelyä ja varmentamista edeltää jonkinlainen esitieteellinen prosessi - ja se näyttää varsin sotkuiselta.

Tieteen varhaisia edeltäjiä olivat alkemia, okkultismi ja astrologia. Alkemistit olivat kehittäneet kemian tietämystä ja käytännön toimintatapoja. Sen kova ydin ja pitkään jatkuneen suosion selittäjä on kuitenkin kullan valmistaminen. Se on myös esimerkki tieteen kehnoista motiiveista: rikkauden tavoittelu tai maine oppineena joka uskottelee osaavansa valmistaa kultaa. Alkemia nivoutui saumattomasti myös okkultismiin, salatieteisiin. Siis taikuuteen ja noituuteen.

Kirkko suhtautui salatieteisiin ja alkemiaan osin torjuvasti, koska oletettavasti noituuden harjoittajat pyrkivät edistämään tarkoituksiaan liittoutumalla paholaisen ja muiden pimeyden voimien kanssa - siitä nimi "musta magia". Tästä tuli myös uskonpuhdistuksen eräs motiivi. Reformaattorit nimittäin katsoivat, että kirkko harjoittaa valkoista magiaa, ja he pitivät sitä lähes yhtä epäilyttävänä kuin mustaa magiaa. Tunnetusti valkoinen magia kuuluu edelleen katolisen kirkon uskonnollisiin käytäntöihin mm ehtoollisen ja ihmeiden muodossa. Magian vieroksuminen saattaa selittää, miksi tiede on edistynyt erityisesti protestanttisissa maissa.

Valistusaikana tiede pääsi vauhtiin, sen harjoittamisesta tuli lähes kansalaisvelvollisuus. Tieteellinen edistys kasvoi alkemian ja okkultismin kyllästämässä ilmapiirissä, ja tieteellinen keskustelu oli hyvinkin sekavaa. Jopa kaikkein etevimmät tiedemiehet harrastivat myös salatieteitä, magiaa ja alkemiaa, parhaana esimerkkinä suuri Isaac Newton. Tästä enemmän kirjoituksessani "Paljastuksia sielusta". Seuraavina vuosisatoina tieteellinen ajattelu toki vahvistui ja taikausko jäi taustalle - mutta ei kadonnut.

Omana aikanamme sosiaalinen media on jopa vahvistanut esoteerisen ajattelun asemia. Esimerkkejä on helppo löytää. Ihmedieetit, homeopatia ja muut vaihtoehtohoidot, erilaiset terapiasuunnat, sähköallergia ja muut vaikeasti todennettavat yliherkkyydet - ja tieteentekijöiden salaliitot. Esiin kaivataan jopa ammoin unohtuneita tieteen harhapolkuja, kuten vitalismi, spiritismi, animaalinen magnetismi, suolihuuhtelut ja elimistön neutralisointi. Samaan aikaan julkisuus tuntuu odottavan tieteeltä sellaisia ihmetemppuja, joita aikoinaan esittivät mainetta ja asiakkaita tavoittelevat kiertelevät lääkäri-alkemistit. Toki on niin, että 1900- luvun tiede ja erityisesti tiedettä hyödyntävä teknologia ovat tuottaneet lähes ihmeen omaisia saavutuksia suorastaan liukuhihnalta. Mutta tässä suhteessa kaupallinen julkisuus on kyltymätön.

Kysymys on loppujen lopuksi siitä, mistä tieto tulee, miten siihen voi luottaa, ja miten tietoa varmennetaan. Myös suuri yleisö on omaksunut, joskus liiankin hyvin, sen terveellisen käsityksen, että tieteelliset totuudet eivät ole lopullisia, tiede kehittyy. Tieteellinen järjestelmä toimii kuitenkin sinänsä hyvin, lukuun ottamatta yrityksiä johtaa ja ohjata tiedettä julkaisu- ja siteeraustilastojen kautta. Se kun on jo johtanut tarpeettomaan julkaisemiseen ja itseplagiointiin. Pahin ongelma on kuitenkin, että tällainen politiikka on taustapeiliin katsomista. Uuden tiedon etsimistä se ei rohkaise.

Mistä sitten syntyvät uudet ideat? Taikauskon ja okkultismin rooli lienee nykyisin varsin vähäinen, mutta jonkinlainen maaginen ajattelu on meillä kaikilla tavallista  Toisaalta perusteettomatkin oletukset ja periaatteet saattavat tuottaa ideoita, jotka sitten joko varmistuvat - tai niin kuin ideoille usein käy, ne huomataan viallisiksi. Itse olen vakuuttunut siitä, että tärkeää on tieteestä keskustelu, kaikilla tasoilla. Se saisi kaikin mokomin saisi olla tutkijoiden välistä, tai poikkitieteellistä, mutta myös yleistajuistavaa, maallikoiden ja harrastajien harjoittamaa ja filosofista.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka filosofia on ehkä menettänyt statustaan ja rooliaan uuden tiedon tuottajana, mutta tieteen stimuloijana ja ihmiskunnan henkisten pyrkimysten ilmaisijana filosofia jatkaa monituhatvuotista vaellustaan.

perjantai 26. elokuuta 2016

Arppeanum - museo in memoriam

Oli tarkoitus kirjoittaa tästä asiasta tuoreeltaan, mutta se unohtui. Jotenkin se palasi mieleen, joten palaan asiaan, sillä rikos ei vanhene. Kysymyksessä on kulttuurivandalismi ja suuri hävyttömyys. Yli vuosi sitten Helsingin yliopistomuseo joutui siirtymään pois historiallisista tiloistaan, Arppeanum- nimisestä talosta. Se muutti torin toiselle puolelle, yliopiston päärakennuksen kolmanteen kerrokseen. Suurin osa näyttelyesineistä ei sinne kumminkaan mahtunut, vaan ne on pantu varastoon tai siirretty muihin museoihin. Yliopistomuseo on nyt vain varjo entisestään, laimea elämys, eikä historiallisen ympäristön menetystä voi korvata.

Mikä sitten on Arppeanum, osoitteessa Snellmanninkatu 3? Komea renessanssityylinen talo rakennettiin vuonna 1869 Keisarillisen Aleksanterin yliopiston kemian laboratorio- ja museorakennukseksi. Nimensä talo sai hanketta ajaneen yliopiston rehtorin ja senaattorin Adolf Arppen mukaan, ja sen suunnitteli Arkkitehti C.A. Edelfelt. Ylioåistomuseo on Suomen vanhin museo joka toimii nimenomaan museoksi suunnitellussa rakennuksessa.

Tai oli, sillä museo sai lähteä. "Senaatti- kiinteistöt" - niminen kopla keksi talolle uutta käyttöä. Tuon joukkion tehtävä on tehostaa valtion kiinteistöjen hallinnointia, saattamalla ne markkina-arvoa vastaavaan käyttöön ja perimällä markkina-arvoa vastaavaa vuokraa. Se on tietysti järjetöntä, sillä tällaisilla kohteilla ei ole markkina-arvoa. No, ilmeisesti valtionhallinnossa ei ole käyttöä järjelle.

Joten, (ja nyt siteeraan suoraan valtioneuvoston kanslian omahyväistä esitettä): "Syksyllä 2015 Arppeanumiin muutti valtioneuvoston hallintoyksikön 180 virkamiestä". Sillä lailla. Panen pisteen tähän, sillä muuten verenpaineeni nousee vaarallisen korkeaksi. Kuvat puhukoon puolestaan.

Kemian laboratorion hillitty charmi tuo mieleen keskiajan alkemistit
Valuraudan taidetta, 1800- luvun industrialismin helmi
Valurautainen portaikko lumoaa kulkijan
Keisarisali
Mineraalikabinetti arvokkaine vitriineineen
Lääkintätaitoa - muinainen röntgenkoje

maanantai 8. elokuuta 2016

Paljastuksia sielusta ja valistuksesta

"Minun oli yhä vaikeampi erottaa toisistaan maaginen maailma ja se mitä nykyisin kutsutaan todelliseksi maailmaksi. Suurmiehet, joista olin koulussa lukenut, matematiikan ja fysiikan suunnannäyttäjät, olivat mitä pimeimmän taikauskon vallassa, tajusin heidän tehneen työtään toinen jalka kabbalassa ja toinen laboratoriossa. Vai tulkitsinko minä vain historiaa diabolikkojen silmin? Ja sitten löysin ehdottoman luotettavia tekstejä, joista ilmeni miten vasta yliopistosta valmistuneet positivistiset fyysikot kiiruhtivat mediaalisiin istuntoihin ja astrologisiin illanistujaisiin, ja miten Newton päätyi yleiseen painovoimateoriaansa siksi että uskoi okkultististen voimien vaikutukseen..."

Umberto Eco: "Foucaultin heiluri".

Kesälomamatkalla en huomannut hankkia lomalukemista - mutta lähes sattumalta mukana oli Umberto Econ "Foucaultin heiluri". Se oli jäänyt minulta aikanaan kesken. Kirja onkin hieman uuvuttavaa lukemista, se nimittäin toistaa itseään tolkuttomasti. Mutta samalla huomasin, että se täydentää erinomaisesti aiemmin kesällä lukemaani kirjaa, George Makarin "Soul machine". Siis, mistä on kysymys? Minusta siitä, että kumpikin kirja käsittelee historiaa, ja lähinnä ajanjaksoa 1600- luvulta 1800- luvulle. Ja mikä vielä tärkeämpää, ne sivuavat edistyksen ja valistuksen käsitettä.

"Foucaultin heiluri" käsittelee, ainakin näennäisesti, salaliittoteorioita. Se kertoo tutkijoista, jotka alkavat selvitellä Temppeliherrojen ritarikunnan historiaa ja siitä väitetysti juontuvien uudempien salaseurojen, kuten teosofien, ruusuristiläisten, illuminaattien, antroposofien ja vapaamuurareiden todellista tai oletettua juonittelua. Kirjassa salaliittoteoria karkaa käsistä. Tutkijat kehittelevät yhä mielikuvituksellisemmaksi kehittyvää juonta, jonka tueksi he kaivavat esiin toinen toistaan hämäräperäisempiä lähteitä. Eco varustaa kirjansa valtavalla määrällä sitaatteja ja viitteitä erilaisiin historiallisiin, kirjallisiin ja okkultistisiin lähteisiin, ja lukija alkaa olla ymmällä. Ovatko nuo lähteet todellisia vai keksittyjä? Oma veikkaukseni on, että Eco on kasannut mahdollisimman outoja viitteitä, yhdentekevää mikä niiden tausta on. Joten lukija lukee kirjaa omalla vastuullaan, ja siitä syntyy eräänlainen vaaran tai epätodellisuuden tunne. Kirja on siis vähintäänkin nerokas, mutta valitettavasti se on myös lukukokemuksena rasittava. 

Kirjoilla on yhteyksiä uuden ajan henkiseen murrokseen, joka tuotti modernin maailman. Makarin kirja nosti esiin asioita, joita koulussa saamani historian opetus vältteli tai jopa vääristeli. Lukiossa minä jouduin nimittäin lukemaan kirkkohistoriaksi nimitettyä esoteerista oppiainetta, jälkeenpäin ajatellen se oli melkoista hölynpölyä.  

Jäsennetäänpä asiaa hieman uudelleen. Valistusaikaa edeltänyt uskonpuhdistus (puolueellinen luterilainen termi) näyttää kaiken lähtökohdalta. Pian osoittautui, että Luther ei ollut yksittäinen sekopää, vaan takana oli laajempi liikehdintä, joka alkoi levitä nopeasti. Englanti irrottautui kuninkaan päätöksellä katolisesta kirkosta ja perusti protestanttien ajatuksia myötäilevän anglikaanisen kirkon. Näin sinnekin tuli tilaa vapaalle ajattelulle ja tieteelle. Kun papiston roolina ei enää ollut toimia välittäjänä ihmisen ja jumalan välillä, pääsi niin sanotusti helvetti irti. Sen seurauksena suurten protestanttisten kirkkokuntien rinnalle syntyi karismaattisia ja hurmahenkisiä liikkeitä. Meno oli jopa riettaampaa kuin pohjoissuomalaisissa korpelalaisten seuroissa. Valejeesuksia ilmaantui saarnaamaan, ja joutui myös tuomiolle.  

Aivan ilmeisesti reformaatio antoi jalansijaa vapaalle ajattelulle, filosofiassa, taloudessa ja tieteessä. Kirkko menetti auktoriteettiaan ja ennen kaikkea uskottavuuttaan. Kasvava henkinen liikehdintä vastusti myös kuninkaan yksinvaltaa, mikä kulminoitui Ranskan vallankumoukseen. Tässä vaikutti esikuvana myös Amerikan vallankumous, joka johti siellä itsenäisyyden lisäksi yksinvallan kumoutumiseen. Benjamin Franklin oli sekä politiikassa että tieteessä vallankumousmiesten ihanne ja taistelutoveri.

Makarin kirja kuvaa erityisesti ihmisen psyyken filosofian nousua 1600- ja 1700- luvuilla. Suhtautuminen mielisairaisiin oli tärkeä vedenjakaja, se muuttui kokonaan. Uskonnolliset selitykset hylättiin. Sairaat eivät enää olleet pahojen henkien riivaamia tai "jumalan hulluja". Syntyi uusi tieteenala, josta kehittyi vähitellen psykologia ja psykiatria. Sairaiden hoito siirtyi lääkäreille, jotka inspiroituivat mm Locken, Spinozan, Descartesin ja Voltairen ajatuksista. Siitä Makarin kirjan nimi; sielua ja vapaata tahtoa oltiin panemassa viralta.

Makari kuvaa vakuuttavasti valistusajattelun voimaa, rikkautta ja eri suuntauksia. Erityisen kiinnostavaa oli naisten esiinmarssi sekä tieteessä että vaikuttajina. Patojen murtuminen sai myös naisten luovasn energian liikkeelle. Satunnaisen lukijan kannattaa googlata vaikkapa Émilie du Châtelet, joka lienee useimmille tuntematon. Näin tapahtui erityisesti Ranskassa. Vaikka naisten aktiivinen toiminta sai luonnollisesti vastaansa myös ankaraa kritiikkiä.

Näemme valistusliikkeen helposti jonkinlaisena lineaarisena ja luonnonvoimaisesti etenevänä prosessina, mutta asia oli tietenkin paljon mutkikkaampi. Makarin kirja kuvaa kyllä ristiriitaisia ja kilpailevia ajatussuuntia, mutta se näkee valistuksen vahvimpana vastavoimana kirkon ja kuningasvallan. Tässä tulee Econ kirja mukaan, se paljastaa raadollisemman kuvan, erilaisten esoteeristen liikkeiden ja suuntausten tulvan. Toisin sanoen, valistuksen aatteiden ohella ihmisten sieluista kilpaili mitä kummallisimpia mystisiä, spiritistisiä, alkemistisia, taikauskoisia ja uskonkiihkoisia julistajia ja koulukuntia. Miten ihmeessä ihmiset pystyivät edes pohtimaan, mikä on totta ja mikä hölynpölyä. "Foucaultin heilurin" lukija joutuu kirjan edetessä samanlaiseen mielentilaan.

Makarin kirjasta saa vielä yhden tärkeän vihjeen. Ajattelemme helposti, että valistuksen voitto oli täydellinen ja lopullinen. Mutta Ranskan vallankumousta ja Napoleonin riehumista ympäri Eurooppaa seurasi taantumuksen vastaisku, restauraatio. Tämän reaktion vaikutukset näkyvät edelleenkin muun muassa tieteenvastaisena hölynpölynä ja uskonnosta ammentavana hämäräpuheena. Vastavalistus synnytti henkisiä viruksia, meemejä, jotka ovat sitkeitä, ne tartuttavat ihmisiä edelleen.

"Foucaultin heiluriin" sisältyy myös toinen nykyaikaan viittaava viesti. Kuvatessaan sitä tapaa, miten salaliittoteorioiden kehittäjät etsivät, valikoivat ja tulkitsevat teorioihinsa sopivia lähteitä Umberto Eco tulee samalla kuvanneeksi humanististen tieteiden toimintatapoja pahimmillaan. Tämä kuva on todella ilkeä.

torstai 4. elokuuta 2016

Taide-elämyksiä - tai siltä ainakin tuntuu

Kuuntelen usein radiosta Minna Lindgrenin musiikkiesitelmiä, ne ovat mainioita. Toki ne vetävät mutkia suoriksi, mutta se ei haittaa, koska se on tietoista. Mieleen jäi juttu Modest Musorgskin ihmeellisestä pianosarjasta "Näyttelykuvia". Pidän tuosta teoksesta kovasti, en väsy sen kuuntelemiseen. Erityisesti pianoteoksena, jollaiseksi se on tarkoitettukin. Se on saanut innoituksensa Musogskin edesmenneen ystävän, arkkitehti ja taiteilija Viktor Hartmannin muistonäyttelystä. Sävellyksessä "esitellään" kymmenen teosta, ja niitä yhdistää viehättävä pieni teema, joka kuvaa näyttelyvieraan kävelyä teokselta toiselle. Se toistuu eri tunnetiloissa, välillä mietteliäänä, välillä kiihtyneenä, välillä uteliaana. Tuo teos on siis niin sanottua vihattua ja epämuodikasta "ohjelmamusiikkia", koska se kuvaa jotain konkreettista. Ja silti, tai jopa sen takia pidän siitä.

Ja sitten seuraa jotain ihmeellistä. Sävellystyön aikaan Musorgski oli pahasti alkoholisoitunut, se haittasi hänen työntekoaan. Ilja Repin maalasi hänen muotokuvansa vähää ennen hänen kuolemaansa, lähes inhorealistisessa maalauksessa säveltäjä muistuttaa jo puliukkoa. Mutta "Näyttelykuvia" syntyi nopeasti, säveltäjä oli valtavan innostuksen vallassa. Perin kummallista on kuitenkin, että noista kymmenestä kuvasta vain kolme oli esillä näyttelyssä. Ja vielä oudompaa seuraa. Omassa mielessäni olin kuvitellut sävellyksessä kuvatut kuvat suuriksi, venäläisen romantiikan mallin mukaisiksi tunnekylläisiksi öljyvärimaalauksiksi. Tosiasiassa Hartmannin kuvat olivat pieniä piirrosluonnoksia ja akvarelleja. Oma mielikuvitukseni oli luonut nuo maalaukset Musorgskin ihmeellisen musiikin vaikutuksesta.

Tämä sai minut ajattelemaan muita taide-elämyksiä, ja nyt minusta tuntuu, että taideteoksen tuottama eläytyminen syntyy jonkinlaisesta ristiriidasta, salaisuuden verhon repeytymisestä. Asiat eivät olekaan niin kuin luulen. Aivan kuin ristiriita Musorgskin tunnekylläisen musiikin ja niiden esikuvana olevien vaatimattomien ja hieman kuivien kuvien välillä synnytti musiikin oudon lumouksen. Kuvaan nyt joitain tällaisia elämyksiä, jotka ovat jääneet syvälle tajuntaan.

Sixtuksen kappelin kattomaalaukset Vatikaanissa, Michelangelo. Olin työmatkalla Roomassa 1990- luvulla. En ollut mitenkään valmistautunut siihen, mitä siellä odotti, en ollut nähnyt edes kuvia, paitsi Aatamin luomisen. Eikä yleisöäkään ollut jostain syystä paljoa, olin lähes yksin. Se olikin sitten järkytys. Kappeli oli tavattoman pieni. Ja maalausten paljous hätkähdytti. Ruskettuneet ja useimmiten lähes alastomat ihmisruumiit leijuivat painottoman oloisina hätkähdyttävän sinisen taustan päällä. Ja niitä oli niin paljon, ylitsepursuavasti. Vaikutelma ei ollut vähääkään harras, vaan jotain aivan muuta, lyhyesti sanoen, outoa.

Firenze, Ufficin galleria, Botticelli. Lasten kanssa interraililla. Tähän olin kyllä valmistautunut, mutta silti se yllätti. Nuo 1400-luvun lopun maalaukset eivät olleet hiukkaakaan vanhoja, vaan tuntui kuin ne olisi tehty eilen. Ei sellaisia kuin taidekirjoissa, vaan kirkkaita, kuulaita, kevyitä, ja uskomattoman suuria. Renessanssin merkitys asettui kohdalleen. Galleriassa oli muutakin, mutta en muista sitä. Botticelli jäi vaivaamaan. 

Moskova, Majakovskajan metroasema, Aleksander Deineka. Työmatkalla. Tämäkin näkymä on järkytys, sillä Moskovan metrossa katsojan silmää on totutettu raskaan oloiseen sosialistiseen realismiin. Majakovskajan ilmavan aseman ihanat kattomosaiikit kuvaavat urheiluasuisia miehiä ja naisia ja kapeasiipisiä lentokoneita heleänsinistä taivasta vasten. Vaistomaisesti yhdistin ne Botticelliin. Lumoavaa utopiaa.

Louvre, Mona Lisa, Leonardo da Vinci. Interraililla lasten kanssa. Tämä oli vihattava tilanne. Joka puolella museota oli nuolilla varustettuja kylttejä: Mona Lisa, tuonnepäin. Ja japanilaiset turistit tungeksivat nuolien suuntaan. Aivan kuin koko museossa ei olisi mitään muuta. Ajattelin, etten mene edes katsomaan mokomaa pientä ruskeasävyistä maalausta. Mutta menin kuitenkin, sillä Leonardo on suuri ihanteeni. Maalaus oli sijoitettu tukevan turvakaapin sisään panssarilasin taakse. Siitä huolimatta, kaikki oli muuta kuin odotin. Maalaus oli ihmeellinen. Minusta tuntui, kuin siitä olisi lähtenyt näkymätöntä kullanväristä säteilyä. En osaa selittää.

Ars 69, Helsinki, Heikki Virolainen. Suomen tunkkaisessa taide-elämässä (tai sellaisena se koulussa ja mediassa aikalaisille avautui), Ars 69 oli kokonaisuudessaan ilmestys. Se muutti pysyvästi oman suhteeni taiteeseen. Jonkinlaisena symbolina Ateneumin pääportaiden yläpäähän oli sijoitettu Heikki Virolaisen suurikokoiset ja värikkäästi maalatut kalevala-aiheiset puuveistokset. Teki mieli langeta polvilleen pakanallisen jumaluuden voiman edessä.

torstai 7. heinäkuuta 2016

Pikatietä helvettiin

Kesäkuun puoliväli ja pienimuotoinen festivaali Ykän pubin pihalla Oulun Toppilassa. Paikka ei ole erityisen muodikas, vaan ns. tavallisen rahvaan pubi - ja siksi se on juuri nyt aivan erityisen muodikas, etenkin kun pubi joutuu pian lopettamaan, se jää rakennustöiden alle.

Tulen paikalle myöhään, koska sateen jumalatar Esteri osallistuu myös festareille. Tarkoitukseni on myös bongata myöhemmin esiintyvä Dave Lindholm. Mutta nyt sade on loppunut ja taivas kirkastumassa. Lauteilla on bändi, jonka nimi ei valitettavasti jäänyt mieleeni. Joka tapauksessa bändi on aivan mainio, juuri sellaista ränttätänttää, joka istuu niin loistavasti Ykän pubin miljööseen Toppilan teollisuusalueella. Alkaa viimeinen kappale, mikä on "Highway to hell". Ja se todella uppoaa. Kappale venyy pitkäksi, nyt jammaillaan. 

Ja yleisö on aivan myyty. Käsiä heilutellaan, lauletaan täyttä kurkkua mukana. "Highway to hell". Bändi on ekstaattisessa tilassa. Biisi on jo karannut täysin käsistä. Soittajat halailevat toisiaan ja yleisökin halailee. Kertosäe toistuu ja toistuu, ja se on ihanaa. Koska ilta on niin ihana, lämmin ja raikas, ja koska musiikki vain kerta kaikkiaan kuulostaa niin hyvältä. Olemme hyvin onnellisia. Kaikki, minäkin. "Highway to hell".

Mutta eivätkö nuo sanat tarkoita jotain? Aivan varmasti, ja kaikkihan tietävät sen. Ja juuri siksi kaikki olikin niin sanomattoman ihanaa.

Tämä episodi palautui mieleeni, kun muutama päivä myöhemmin ryhdyin lukemaan George Makarin kirjaa "Soul machine" (Norton 2015). Se ei käsittele soul-musiikkia, vaan alaotsikon mukaan esittelee "modernin mielen keksimisen historiaa". Tuota 500- sivuista opusta ei tietenkään saa suomalaisista kaupoista eikä kirjastoista - mutta tilaamalla internet-kaupasta se tulee hetkessä.

Kirja kuvaa sitä 1600- luvulla toden teolla käynnistynyttä prosessia, jonka kuluessa ihmiskunta - niin, siis eurooppalaiset - alkoi vakavissaan epäillä sielun olemassaoloa ja jopa vapaata tahtoa. Tuo innostava, pelottava ja jopa vaarallinen prosessi tapahtui pääosin Englannissa ja Ranskassa, missä se kulminoitui suureen vallankumoukseen. Muutoksen polttopisteessä olivat luonnontieteilijät, filosofit ja ennen kaikkea mielisairaita hoitaneet lääkärit. Hulluista ihminen oppii. Ja lapsista. Sitten tuo kaikki kamaluus ja ihanuus oli ohi, ja kaikenlaista ikävääkin tapahtui. Tuli vastareaktio, joka jossain mielessä jatkuu edelleen. Mutta pienen hetken näytti, että kaikki on mahdollista. Synnin ja uskonnon ahdistus ja kauhut ja kirkon terrori voisivat olla lopultakin ohi. "Highway to hell", ja iloisesti!

Tuosta kirjasta ei nyt sen enempää. Se ansaitsee aivan oman postauksen, lähitulevaisuudessa.

No entäs se Dave Lindholm? Dave ei pettänyt, vaan oli ehdoton ja nerokas niinkuin pitääkin. Suomalaisen kielialueen salainen musiikkiaarre, Bob Dylan ja Leonard Cohen samassa persoonassa, mutta aivan omaperäisellä tavalla.